100 mustalaisviulua -orkesterin konsertissa tuli nostalginen olo, kun pääosin keski-ikäiset romanimuusikot hehkuttivat täydellä sydämellä Kalinkaa ja Tummia silmiä. Loppuhuipennuksiin lukeutui, mikäpä muu kuin Grigoras Dinicun hitti Leivonen.
Vanhan vallan aikaisessa Itä-Euroopassa näitä kansankulttuurin ikoneita riitti. Kokardina naapurissa loisti Puna-armeijan kuoro. Unkarissa mustalaisorkesterin arkkityyppi yhdistyi ennen muuta vireään matkailuteollisuuteen. Kokoonpanot olivat myös ideologisesti sopivia.
Leningradissa virtasi sovjetskoje shampanskoje ja paistettu hanhenmaksa teki kauppansa turisteille Budapestin ravintoloissa. Éljen a Magyar! Eläköön Unkari! Matkailija viihtyi viihteellä, kun taustalla tunnelmoi aito mustalaisorkesteri.
Romanikulttuuriin on aina liittynyt musiikillinen sopeutuminen ja sulautuminen. Vainotulle heimolle se on ollut pikku pakko jo pelkästään leivän hankkimisen kannalta.
Unkarissa romanimuusikot ovat kuitenkin edustaneet aivan erityistä, arvostettua luokkaa omiensakin joukossa. Viihdyttämisen vuosisataisia perinteitä pidetään kunniassa ja niitä välitetään eteenpäin.
"Vaikka esitämme klassista ohjelmistoa, meillä on oma soittotyyli, jota pyrimme opettamaan myös nuorille heidän omassa orkesterissaan ja musiikkikoulussa", selvitti orkesterin taiteellinen johtaja, viulisti Sándor Rigó Buffó, ennen konserttia. Hänen kaksi poikaansakin ovat mukana Suomen-kiertueella.
"Valitettavasti romanimuusikkojen työtilanne on tämän päivän Unkarissa erittäin heikko, kun lama karsii keikkoja. Kaukana ovat kulta-ajat 20 vuotta sitten, jolloin Budapestissa työskenteli parisataa romanisoittajaa."
Madetojan salissa Sándor Rigó Buffón soittajisto veteli kiiltäväsivuisen ohjelmakirjansa mukaisen vakiosetin, mikä tarkoitti etupäässä sovituksia 1800-luvun kevyistä klassikoista sekä muutamia perinnekappaleiksi hyvällä tahdolla luokiteltavia teoksia.
Ohjelmistovalinnatkin voi nähdä osana kulttuuria, jossa muusikko tuntee ylpeyttä siitä, että hän soittaa yleisölle juuri sitä, mitä se tahtoo. Oulussa orkesteri sai tosiaan aikaan odotetun reaktion: hyvää mieltä ja mukana taputusta, kun yleisöä ensin vähän höynättiin mukaan.
Mieluummin Straussia, Brahmsia, Rossinia ja Tshaikovskia kuuntelisi silti alkuperäisversioina. Nyt kuullut sovitukset kun noudattelivat aika yksioikoisia kaavoja ja liian paksun soinnin ihannetta. Rutiinilla tekemisen henkeä heijastui välillä myös tulkinnoista. Kiertue-elämä kai vaatii välttämättä veronsa.
Kuuden cymbalomin rivistö orkesterin keskellä näyttää komealta, mutta niiden yhtäaikainen näpytteleminen puurouttaa yleissointia.
Kamreerit saattavatkin siis olla oikeassa: sataa ihmistä ei tarvita tekemään viidenkymmenen työt. Pienempi iskujoukko taipuisi czárdáksiin kevyemmin.
Massan keskeltä nousi esille lukuisia hienoja solistisuorituksia - maailman parhaaksi cymbalomin soittajaksi, jopa soittimensa Paganiniksi mainitun Oszkár Ökrösin taituruus ja vaistonvarainen muusikkous kaikkien yli.
Etu- ja takapotkuja tuottaneet orkesterin jäsenet ansaitsevat niin ikään huomiota. Huippunopeissa tempoissa yhdessä humppaaminen komppia kääntämättä on kaikkea muuta kuin amatöörien hommaa.