Minua nyppii suomalainen omahyväisyys. Yhdysvaltain ensimmäisten koulusurmien jälkeen oltiin sitä mieltä, että ne olivat mahdollisia lähinnä asehullujen Amerikassa. Näin luulotteli viiden miljoonan kansakunta, jonka kodeissa oli ja on 1,6 miljoonaa tuliasetta.
Norjan tragedian jälkeen on vakuuteltu, ettei turvaluokituksia tarvitse muuttaa. Näin arvioidaan maassa, jossa on Euroopan suurin populistinen puolue, kannatukseltaan 22-23 prosenttia.
Näillä asioilla ei tietenkään ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kysymys on pelkistä vinksahtaneista yksilöistä. Eihän niille ja niiden kasvualustoille mitään voi, demokratia hoitaa minkä hoitaa.
Norjan epäilty joukkomurhaaja katsoo olevansa ristiretkeläinen. Ehkä hän on henkistä sukua Pyhälle Olaville, raakuudestaan tunnetulle viikinkipäällikölle, josta leivottiin kuoleman jälkeen oikeamielinen pohjolan kristillistäjä.
Pyhän Olavin kultilla on Suomessakin syvät juuret. Olavista sukeutui meidän keskiaikamme suosituin pyhimys.
Ristiretket ovat myytiksi hiottu käsite, joka otetaan kerkeästi käyttöön silloin, kun perustellaan jotakin suurta offensiivia jaloksi väitetyn asian puolesta.
1000-luvun alussa Paavi Urbanus II kehitti ristiretket motivoivan järjestelmän. Hän lupasi raskaimmatkin synnit, jopa velat, anteeksi kaikille, jotka ottivat tunnuksekseen ristinmerkin ja vannoivat valan lähteä Palestiinaan vapauttamaan Jerusalem muslimien vallasta.
Urbanuksen motiivit olivat monet. Poliittisesti sekavassa Euroopassa paavinvaltaa ja auktoriteettia piti lujittaa ja kirkosta luoda sotilaallinen voima. Konstantinopolia piti auttaa muslimien painetta vastaan ja samalla turvata pyhiinvaellusreitit.
Jerusalem valloitettiin 15. heinäkuuta 1099, mikä oli jonkin sortin ihme, sillä ristiretkeläiset olivat reissussa rähjääntynyt, huonosti johdettu, riitaisa joukko.
Urbanusta voitonsanoma ei tavoittanut, hän kuoli edellisvuonna. Paavi oli kuitenkin avannut Pandoran lippaan, jonka kantta ei kukaan kyennyt sulkemaan.
Ristiretkeläiset tekivät kisällintyönsä jo retken alkuvaiheessa ja tappoivat merkittävän osan Reininmaan juutalaisista.
Jerusalemin valloitusta seurasi kammottava verilöyly. Ajan tapaan, sanoo joku. Kun Saladin valloitti 1187 kaupungin takaisin, hän kohteli voitettuja korostetun lempeästi.
Ristiretket innoittivat kirkkoa ja maallikoita käymään eriuskoisten ohella myös omien harhaoppisten kimppuun. Ja onnistuivatpa nämä uskon soturit tuhoamaan Konstantinopolinkin. Näin heitettiin hyvästit kuvitelmalle, että idän ja lännen kirkot olisivat joskus yhdistyneet.
Uskonsodista tuli pysyvä ongelma. Kustaa II Adolfin vuosikymmenten mittainen, protestanttisuuden nimissä käyty kampanja painoi Eurooppaan yhden kauhujäljen lisää: julmat ruotsalaiset plus urheat hakkapeliittamme.
Napoleonista pitäen sodittiin maallisten uskontojen verukkeilla. Ristejä ovat hakaristitkin, ja ristissä ovat myös sirppi ja vasara. Ristien retket ovat eurooppalaisuuden musta joulukuusi. Kukin vuosisata ripustaa siihen omat koristeensa.
Anders Behring Breivik osoitti perin vähäistä omaperäisyyttä tunnustamalla tekonsa mutta kiistämällä syyllisyytensä. Hän näytti tehneen anekaupat Urbanuksen haamun kanssa ottamalla ristinmerkin synkän retkensä manifestiin.
Irvokas yksityiskohta on se, että Breivikin käyttämä risti on kahdeksankärkinen maltanristi. Maltan ritarikunta (johanniitat) perustettiin 1170-luvulla Jerusalemissa hoitamaan sairaita ja suojaamaan pyhiinvaeltajia.
Ranskalainen Jean Pouillon, Claude Levi-Straussin oppilas totesi viime vuosisadalla, ettei strukturalistinen tutkimus yritä osoittaa, kuinka ihmiset ajattelevat myyteissään, vaan kuinka myytit ajattelevat ihmisissä. Jos tämä ennalta määräytyminen on totta, mitkä myytit hiljentäisivät maailman vihakuoron?