Musiikkia kiihkeästi harrastavan maallikon apumietteitä kulttuuritoimitusten vapaaseen käyttöön: Naantalin musiikkijuhlat ovat vähintään yhtä vakiintunut instituutio kuin Kuhmon kamarimusiikki. Molemmat keskittyvät klassisen musiikin takuuvarmaan peruskirjallisuuteen. Kuhmo hakee lisäksi kulttuurihistorian läpileikkauksia. Se tuottaa joskus kummajaisiakin, pelkällä uutuudella markkinoitua tai kauan sitten hyvästä syystä unohdettua musiikkia.
Naantalissa osataan käyttää seudun erityisluonnetta. Varsinais-Suomen keskiaikaiset kivikirkot ovat lumoavia konserttipaikkoja. Arto Noraksen johtama suunnittelukoneistossa on tyylitajua ja ideoita sijoittaa musiikki sen laadun ja tyylin mukaiseen ympäristöön.
Olen kuullut Naantalissa kahtena kesänä Lahden sinfoonikkojen Sibeliusta kaikkein järeimmästä päästä: ensin 4. ja sitten 3. sinfonian. Onhan se hyvä orkesteri. Kyllä Osmo Vänskässä on ideaa ja voimaa.
Välillä vaan alkaa silti ihmetellä, joko lahtelaisten ylenpalttinen ylistys alkaa olla sukua missukka-, rokkari- ja urheilubisneksen julkkiskultille. Yksi kehutaan kerrallaan, mutta perusteellisesti sittenkin.
Maallikko luulee kuulevansa lahtelaisten konserttitilanteissa myös epäpuhtautta, kompastelua ja vedon herpaantumista kesken fraasin. Huolestuttaa. Ettei vaan tämä upean alun saanut joukko soita itseään loppuun ahnehtimalla liikaa työtä.
Mikkelissä pelataan upporikasta ja rutiköyhää, ja upporikkautta on riittänyt jo kymmenen vuotta. Musiikkijuhlat on rakennettu Mariinsiki-teatterin velhon, Valeri Gergijevin varaan. Kerta toisensa jälkeen hän on taikonut länsieurooppalaisen korkeakulttuurin täyteen kukkaan keskellä Etelä-Savon saloja.
Tänä vuonna baritoni Dmitri Hvorostovski osoitti taas käsittämättömän voimansa. Dmitri Shostakovitshin Michelangelo-sarja oli mykistävä poikkiesteettisyyden tiivistymä. Laulaminen on kevyen helppoa kun sen osaa. Silti Hvorostovskin koko vakuuttavuus ei taida olla pelkkää musikaalisuutta. Hänessä on lavakarismaa enemmän kuin Gergijevissä konsanaan.
Mikkeliläiset ottavat suuren riskin. Kaikki riippuu siitä, että mestari pistää itsensä likoon. He ovat tyhjän päällä sillä hetkellä kun Gergijevin kalenteri menee vielä nykyistäkin pahemmin tukkoon. Maestro on jo löysännyt otetta. Hän ei ole Mikkelissä koko juhlien aikaa, vaan antaa teatterinsa nuoren voiman kokeilla siipiään ja näyttää kykynsä. Se voi olla myös rohkaiseva merkki.
Tänä vuonna Mariinskin akatemian kasvattamat nuoret solistit olivat taas häikäiseviä, syvimmälle mieleen painui sopraano Irina Matajeva. Gergijevin johtama Mariinski tuottaa huipputasoisia muusikoita kuin liukuhihnalta. Heidän varaansa voidaan ehkä rakentaa paljonkin mielenkiintoista sen jälkeen kun Mikkeli on liian pieni Gergijeville.
Savolinnan oopperajuhlat paranevat vanhetessaan kuin viini. Suomalaisten laulajien taso on huima ja rintama leveä. Palvottujen huipputähtien ympärillä on sankka joukko solisteja, joissa jokaisessa on sama lahjakkuus ja osaaminen kuin lehtien julkkiskultin pääkohteilla.
Nyt ensi-iltansa saaneessa Tristanissa ja Isoldessa tenori Heikki Siukola ja sopraano Päivi Nisula ponnistivat tästä ryhmästä suoraan maailman Wagner-solistien huippukaartiin. Tristanin ja Isolden äärimmilleen pelkistetyn näyttämöilmeen saama ivallinen lehdistöarvio osoittautui kerrassaan vääräksi. Wagnerin sisäinen voima korostuu laulajien ulkoisesta viileydestä. Näyttämön värin vaihto hitaasti liukuvalla valaistuksella viestii verrattomasti enemmän kuin yksityiskohtia tursuileva perinteinen lavastus.
Oopperan huippukohta on Tristanin ja Isolden eroottisesti kiihkeä kohtaus toisen näytöksen alussa. Suurimman osa aikaa he seisovat näyttämön äärilaidoilla. Laulun hurmio on silti niin raju, että saman kiihkon tuottaminen näyttelemällä hipoisi perinnäisen sopivaisuuden rajoja. Brangänen rakastavaisille laulama varoitus on oopperakirjallisuuden suuria hetkiä: suojaava yö loppuu pian, varokaa päivää. Ja sen jälkeen leimahtaa liekkiin tuoli, johon Tristan oli koskettanut Isolden istuessa sillä. Petos paljastuu, seuraa kosto ja murhe.
Klassista huippumusiikkia on tarjolla koko kesän paljon ja kaikkialla. Uutta tarjontaa on ja vanhat yrittäjät kehittyvät vireästi. Kaikkien musiikkijuhlien äiti on kuitenkin yhä Kuhmon kamarimusiikki.
Kuhmon mystiikan osatekijöitä on vaikea purkaa erilleen kokonaisuudesta. Sillä on varmaan merkitystä, että Kuhmo on kaukana kaikkialta, keskellä ei-mitään. Sinne ajo huipentuu Nurmeksesta alkavaan metsätaipaleeseen, joka virittää ihmismielen outoon odotukseen. Viimeiset peninkulmat ennen Kuhmoon tuloa ovat Suomen pisimmät ja hitaimmat.
Useimmilla muilla musiikkijuhlilla vain käydään, konsertti tai kaksi ja sitten pois. Kuhmoon tullaan, siellä ollaan ja vasta sitten lähdetään pois. Kuhmossa ihmiset keskittyvät musiikkiin. Muusikoille Kuhmo on varmaan samaa ammatissa ponnistelua kuin muutenkin, harjoittelua ja esiintymistilanteen hallintaa. Kuitenkin salin puolelta syntyy ehkä vähän maallikkomaisesti romanttinen vaikutelma. Tuntuu siltä, että nämä kaikkeen tottuneet ja kaiken kokeneet tähdet pysähtyvät Kuhmossa jollain erityisellä tavalla kohtaamaan yleisönsä.
Seppo Kimasen Kuhmon juhlille kehittämä konsertin formaatti on älykäs. Korkeintaan kaksi mittavaa teosta, pari täytesoittoa jos tarvitaan, kesto vain vähän yli tunnin, ei väliaikaa. Annostus on juuri sellainen, jonka mieli ottaa iloisesti vastaan, muttei vielä uuvu. Syntyy tarve kokea uusi annos. Siinä on varmaan Kuhmon lumo, se virittää haluamaan lisää kauneutta.