Säveltäjä Seppo Paakkunainen kutsuu Kaikkeuden ytimessä -teostaan mieluummin "kristilliseksi musiikkidraamaksi" kuin oopperaksi. Aivan oikein, kärsimysnäytelmästähän on kyse, Madetojan saliin levittäytyneestä laajennetusta passiosta.
Teos monistaa ikivanhaa uskonnollista rituaalia. Vain lapsi tai pakana saattaisi esityksen jälkeen ihmetellä, miksi se Kristus tapettiin ja mitä ratkaisua kristikunnalle tarjottiin.
Kristuksen kärsimyshistoria ja vapahdus ovat niin syvältä kulttuurista kumpuavia arvoja, muodikkaasti ilmaisten 'annettuja', että rippikoulun käynyt yleisö pysyy pääpiirteittäin juonessa mukana vanhasta muistista.
Tuttujen evankelisten ihmisten joukossa näemme myös itsemme, tällä kertaa tähtitieteilijän hahmossa.
Eeva Vainion libretto siis tutkii ihmisen ikuista etsintää ja epätäydellisyyttä jonkin suuremman edessä; olkoonpa se Jumala tai galaksien musta äärettömyys. Raamatun tapahtumia vielä vähän laajennetaan oman aikamme tiedoilla.
Kaikkeuden ytimessä osoittelee merkitsevästi; vuoroin tähtiin ja Golgatalle. Johtoajatus lienee, että iäisyysperspektiivissä ne ovat saman mysteerin ilmenemismuotoja.
Fysikaalisesti olemme osa alati laajenevaa alkuräjähdystä, mutta hengellisessä mielessä elämme ristin varjossa ja suojassa.
Leena Salosen ohjaus on selkeä, tutulla tavalla tiukka ja hallitseva. Pitäisi kai sanoa, pelastava.
Näyttämöllepanosta muodostuu esityksen huomattavin kiinnevoima, jos puhtaat hengellisyydet jätetään tarkastelun ulkopuolelle.
Toki on pitkälle makuasia, pitääkö marionettimaisuuksia, kuoron pikku tärinöitä ja muita tehokeinoja enää neronleimauksina.
Raivoakin on piiskattava esille dramaturgian vuoksi. Paatos pysyy kutakuinkin uskottavuuden rajoissa, vaikka niin lähellä hurskasta banaalia liikutaan, ettei lipsumisille jää yhtään tilaa. Matka Mooses-mimiikasta tahattomaan huumoriin kun on yllättävän lyhyt.
Ajatusten keskittämistä helpottaa Olli Mäntylän yksinkertaisuudessaan erittäin toimiva lavastusratkaisu. Hän on sijoittanut draaman ikään kuin kirkon alttarille puolipallon muotoiseen pienoisuniversumiin, jossa luomistyö saa rauhassa muhia. Ihmiskunnalle on oma lehterinsä seinustalla.
Pasi Räbinän suunnittelema linjakkaan klassinen puvustus ei riitele tämän perusasetelman kanssa eikä turhaan tavoittele efektiä. Kristukselle valkoista, Saatanalle mustaa ja oranssinpunaista.
Seppo Paakkunainen hyödyntää esikoisoopperassaan samansukuista, käytännönläheistä säveltämisen mallia kuin esimerkiksi virkaveljensä Ilkka Kuusisto: turha nirsoilu pois ja toimeksi. Kun kerran olemme väistämättä velassa menneille polville, miksei se saisi kuulua.
Paakkunaisen lahjakkuudesta musiikintekijänä ja sitoutumisesta aiheeseen ei vallitse epäilystä, mutta tyylillisestä rajaamis- ja fokusointikyvystä voi jo esittää varauksia.
Itse en pitäisi haitallisena, että myös musiikilla olisi selvä teosidentiteetti. Orkesterille kirjoittamisen tasokin ailahtelee nyt liikaa triviaalien laulutaustojen ja oivaltavan herkkyyden hetkien välillä.
Ensi kuulemalta laululinjat vaikuttavat luontevilta. Vuosisatojen kaluamaa resitatiivi-idiomiakaan säveltäjä ei kavahda. Kokosävelasteikot ovat arvossaan. Idän ja lännen, menneiden ja nykyisten musiikkien kaiut sekoittuvat estoitta.
Saatanan tullessa kuvioihin mukaan pidot heti paranevat, tiiviys ja intensiteetti kasvavat.
Laulullisesti ooppera ei tarjonnut ennenkuulumattomia huippuhetkiä, mutta yleistaso säilyi vakaana. Kuoron ja solistien välinen näyttämötoiminta rytmittyi parhaimmillaan oivaltavasti.
Marioiden, Anna-Maria Jurvelinin ja Marjatta Airaksen, yhteisnumeroista kuoron kanssa ja ilman pulppusi virkistävää eloisuutta. Äidin roolia Marjatta Airas tulkitsi hellästi.
Tuula Paavolasta Maria Magdalenana ei oikein ehtinyt muodostua muuta käsitystä kuin se, ettei hän poikennut linjasta.
Rauno Elp synnytti Sokean ja Lasaruksen rooleihin myös särmikkäämpää perinnetyylin vääntöä. Sauli Tiilikaisen Kristus ja Janne Sundqvistin Saatana jäivät astetta paria pehmeämmiksi, joskin paikkansa hyvin täyttäneiksi hahmoiksi.
Juha Hostikka Tähtitieteen tohtorina palautti mieleen nuoren Jorma Silvastin 1990-luvun alkupuolen tulkinnat järkensä menettäneenä Kimmona Aulis Sallisen Kullervon lopussa. Fraseerauksista ja ohenteista Hostikalta ja Silvastilta löytyykin paljon yhteistä, rooliin antautumisesta samoin.
Vahvennettu ylioppilaskunnan Cassiopeia-kuoro on äänivaroiltaan nuorekkaan rajallinen, mutta ryhmän aktiivisuus ja harmonisuus kallistivat kantaesityksessä vaa'an reilusti myönteisen puolelle.
David Searlen johtama Oulun kaupunginorkesteri soitti Paakkunaista teokselle uskollisesti, sikäli kuin ilman partituuria pystyi päättelemään. Ei ehkä äärimmäisellä intensiteetillä, mutta asianmukaisesti.