Mu­siik­kia val­ta­vir­ran ul­ko­puo­lel­ta

Mitkä ovat Suomen sisäsiittoisimmat levy-yhtiöt? No, American Brothers ja Stupido Twins tietenkin. Jälkimmäinen lienee nimellisesti myös tyhmin.

"Julkaisemme kaikkea itseämme kiinnostavaa musiikkia", toteaa oululaisen pienlevy-yhtiön UHO Productionin Petri Tyynelä.
"Julkaisemme kaikkea itseämme kiinnostavaa musiikkia", toteaa oululaisen pienlevy-yhtiön UHO Productionin Petri Tyynelä.
Kuva: Leinonen Jukka

Mitkä ovat Suomen sisäsiittoisimmat levy-yhtiöt? No, American Brothers ja Stupido Twins tietenkin. Jälkimmäinen lienee nimellisesti myös tyhmin.

Jarmo Latva-Äijön Rockdata-verkkoportaali luettelee pari sataa muutakin Suomessa toimivaa, enemmän tai vähemmän aktiivista levy-yhtiötä. Suurin osa näistä on pieniä, riippumattomia puljuja.

Usein levy-yhtiö on pantu alulle, jotta omat tai tuttavapiirin tuotokset pääsevät julki. Esimerkiksi Aku-Tuomas Mattila perusti Plastic Passionin 11 vuotta sitten julkaistakseen oman yhtyeensä kasetin, eikä kovin suureen painokseen ollut varaa.

"Suomessa oli silloin tehdas, jonka minimivalmistusmäärä oli 50 kappaletta", Mattila perustelee.

Isojen monikansallisten levy-yhtiöiden, kuten SonyBMG:n, Warnerin ja Universalin, vuosittainen julkaisumäärä Suomessa on satoja levyjä. Pienlevy-yhtiöissä julkaisut sen sijaan lasketaan yhden, kahden tai korkeintaan kolmen käden sormilla.

Rahaa ei pienlevy-yhtiöissä liiku yhtä paljon kuin isoissa. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa.

"Budjetit ovat pienempiä ja näkyvyyttä ja radiosoittoa on vaikea saada", toteaa Petri Tyynelä oululaisesta UHO Productionista, joka pantiin pystyyn viime vuonna.

Tyynelän mukaan isot yhtiöt eivät useinkaan ota talliinsa uransa alussa olevia yhtyeitä, vaan nappaavat useamman levyn tehneitä ja menestyneitä kokoonpanoja.

"Varman päälle on helpompi pelata. Eikös sitä sanota että raha menee rahan luo. Monille bändeille indie-lafka on koti ja työntekijät ystäviä."



Oma soitin ojassa


Pienlevy-yhtiöillä julkaisukriteerit palvelevat omistajiensa makumieltymyksiä enemmän kuin kaupallisia päämääriä. Helsinkiläisessä Combat Rock Industryssä punkkarit julkaisevat punkia.

"90-luvun alkupuolella oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että punkbändit julkaisevat itse tuotoksiaan. Kun aloin pyöriä keikoilla ja soittaa bändeissä, niin ei tullut muita vaihtoehtoja edes mieleen", kertoo Jani Koskinen, joka soittaa kitaraa Manifesto Jukebox ja I Walk The Line -yhtyeissä. Hän omistaa Combat Rock Industryn yhdessä Endstandin huutajan Janne Tammisen kanssa. Yhtyeet kuuluvat Combat Rock Industryn talliin.

Monella mogulilla onkin oma soitin ojassa.

"Aluksi julkaisin omien projektieni musiikkia, kun kukaan muu ei tohtinut niitä julkaista", kertoo Ektro Recordsin Jussi Lehtisalo. Hän soittaa muun muassa Circle, Ektroverde ja Kuusumun profeetta -kokoonpanoissa.

If Societyn omistaja Tommi Forsström soittaa Echo Is Your Lovessa, Hero Dishonestissa ja Violassa, joita hänen yhtiönsä julkaisee. Yhtiön perustamisen taustalla piilee muitakin syitä.

"Halu jättää merkki populaarikulttuurin historiaan, kommentoida omalla toiminnalla musiikkiteollisuuden nykytilaa ja luoda omaehtoinen kanava itselle tärkeiden musiikillisten hankkeiden saattamiseksi yleisön käsiin", Forsström selvittää.

Jotkut yhtiöt ovat linjanneet julkaisupolitiikkansa tiettyyn musiikkityyliin, kun taas toiset eivät genrerajoista välitä. Oulussa lähes 15 vuotta toiminut Bad Vugum muutti Helsinkiin, ja uudet julkaisut tulevat BV2 Produktions -alamerkin kautta.

"Julkaisupäätökset on aina tehty sen perusteella, mikä sattuu omia korvia miellyttämään. Koska musiikkimakuni on laaja, on julkaisukirjokin ollut suorastaan linjaton: hardcore-punkia, avantgarde-hiphopia, mieskuorohuutamista, elektroa ja pyykinkuivaustelineiden kilkuttamista", Bad Vugum Oy:n Kari Heikonen listaa.

"Musiikkityylillisesti kaikki menee, mutta pinnan alla pitää kuplia jotain merkittävää. Musiikin pitää liikuttaa, riippumatta siitä liikuttaako se sydäntä, aivoja vai pebaa", If Societyn Forsström määrittelee.



Artisti ei maksa


Sopimusten pikkupränttiä ei yleensä tarvitse tihrustaa, sillä ne solmitaan usein suullisesti.

"Se ei tarkoita, etteikö kaikesta sovittaisi täsmällisesti. Karsastamme paperisopimuksia luottamuksen kivijalkoina", Forsström toteaa.

"Levy kerrallaan solmitaan, lafka maksaa levyntekokulut ja tuotot laitetaan puoliksi", valaisee Monsp Recordsin toimitusjohtaja Keijo Kiiskinen, joka itsensä lisäksi maksaa palkkaa toisellekin yhtiön työntekijälle.

Myös Sami Sänpäkkilälle on Fonal Recordsista tullut päätyö, ja Fullsteam Records työllistää yhdessä Fullsteam Agency -keikkamyyntitoimiston kanssa kahdeksan ihmistä.

"Levykaupan ja levy-yhtiön pyörittämisen sekä bändissä soittamisen yhdistelmällä elää", Combat Rock Industryn Koskinen kertoo.

Useimmiten levy-yhtiön pyörittäminen on kuitenkin harrastus ja leipärahat revitään muista töistä. Forsströmin mukaan If Society on haluttukin pitää harrastetasolla.