Pekka Hako: Esa Ruuttunen - oopperapappi. Kirjapaja 2007.
Baritoni Esa Ruuttusen (s. 1950) elämäkerta on rehellisen tuntuinen, syvällisesti elämää ymmärtävä tilitys miehen ja hänen lähipiirinsä lähihistoriasta. Samoja sattumuksia ja ajatuksia hän on kerrannut monessa haastattelussa uransa varrella.
Kirjan henkinen keskipiste ei ole Ruuttusen oopperamenestyksissä, vaikka niitä sangen yksityiskohtaisesti käsitelläänkin, vaan kilvoituksessa ja ihmisen elämän hauraudessa, näissä kristinuskon ikuisissa peruskysymyksissä.
Nivalasta lähtöisin oleva laulaja on toiselta ammatiltaan pappi. Hän pyrkii toimimaan kuten saarnaa, mikä pätee myös näyttämöillä. Tärkeysjärjestys on selvä.
"Taide on Jumalan antama suuri lahja meille ihmisille... Olen saanut toteuttaa itseäni ja olla käytettävissä", Ruuttunen julistaa. Selvästi vanhan koulun mies, eikä hän sitä lainkaan häpeile.
Ruuttunen ja kirjoittaja Pekka Hako ovat työskennelleet niin hyvässä yhteisymmärryksessä, että heitä on joskus tekstin tasolla vaikea erottaa toisistaan. Voisi melkein puhua muistelmista. "Kokosimme tarinan...", mainitsee kirjan esipuhekin.
Mitäpä muuta elämäkerta voi olla kuin tarina. Joku ulkopuolisempi henkilö voisi samoilla perustiedoilla kääntää Ruuttusen henkilöhahmon aivan eri muotoon. Tämä "elämätoinenkerta" ei ehkä saisi päähenkilön täyttä hyväksyntää, mutta tarinasta sekin kävisi.
Herännäisyyteen olennaisesti kuuluva armon käsite edellyttää, että ihmisessä on jotain armahdettavaa. Armo myös vapauttaa pakonomaisesta uskomisen suorittamisesta, mitä Ruuttunen ei kirjan perustella arvioiden todellakaan harrasta.
Tarinat voivat ääripäissä olla ronskiuteen saakka estottomia.
"Siionin virret olivat jokapäiväistä leipää. Padingin kylällä kiersi myös juttu isännästä ja emännästä, jotka talvella kantoivat sontaa lavetilla, jossa oli hantaakit edessä ja takana. Tullessaan sontakuorman kanssa navetasta he lauloivat hurskaasti ´Herraa hyvää kiittäkää´. Siten isäntä horjahti: ´Voi vittu! - iloiten ylistäkää.´ Arkeen kuului kaikki."
Vaikka körttikylän hengellinen perintö on säilynyt turvallisena johtolankana oopperapapin elämässä, ei se suinkaan tarkoita, että hän kokonaan sulkisi suunsa kääntäessään toista poskea.
Elämäkerran perusteella Ruuttusesta löytyy ikään kuin sukuperintönä henkistä erakkoa ja nimenomaan Ukko-Paavoa, sitä "piikkisistä piikkisintä" miestä, jota piiloylpeyden syntikin saattoi tietyissä tilanteissa koetella.
Jokilaaksoissa on varmaan odotettu, mitä sanottavaa epäonnisen oopperakeskuksen taiteellisella johtajalla on Pula!-oopperan taloussotkuista. Ruuttunen vaikuttaa surumieliseltä, muttei ryhdy henkilökohtaiseen loanheittoon. Sävy on pikemminkin toteava.
Hän ei myöskään intoudu itsepiiskaukseen. Siihenkin saattaisi löytyä aihetta, jos oopperahankkeen syy- ja seuraussuhteita oikein tarkkaan kaiveltaisiin.
Muuten Ruuttunen kertoo itselleen kipeistä asioista yllättävän avoimesti. Monesti ne yhdistyvät lapsuuden ja nuoruuden muistoihin tai laajempiin henkisiin ja hengellisiin kehyksiin.
Päällisin puolin tyhjänpäiväisistä oopperalibretoistakin hän löytää saarnojen aineksia. "Arkielämässä ja oopperanäyttämöllä on mahdoton heittää papinkaapua täysin näkymättömiin tai kuulumattomiin", Hako määrittelee Ruuttusen persoonan tärkeimmän kipupisteen.
Toinen piste taitaa olla kuolema, joka liippasi taiteilijaa läheltä hänen saadessa sydänkohtauksen 2001.
Aika on tulla ja lähteä, mutta oman isänsä kuolemasta samana vuonna Ruuttunen ei tahtonut päästä yli. Se jätti jälkeensä pitkällisen trauman.
"Olemme erkaantunet kuolemasta, vaikka nykypäivän kaiken kiillon ja pintaliidonkin keskellä juuri se yhdistää meitä jokaista. Se joka uskaltaa katsoa kuolemaa, antaa itselleen luvan elää."
Jotta ei menisi ihan synkistelyksi, Hako nostaa esille myös Ruuttusten ilon lapsenlapsesta.
Elämäkerta päättyy duurissa: "Saamme nauttia Iiriksen säteilevistä silmistä ja seurata, miten maailma kaikkine ihmeineen avautuu hänelle. Elämä on nyt uudella tavalla rikasta ja suurenmoista."