Savonlinnan oopperajuhlat. Chileläisen Teatro Municipal de Santiagon vierailuesityksenä Vincenzo Bellinin (1801-1835) ooppera Capuletit ja Montecchit (I Capuleti E I Montecchi). Libretto Felice Romani. Musiikin johto Maurizio Benini. Ohjaus Gianfranco Ventura. Lavastus ja puvut Pablo Núñes. Valaistuksen suunnittelu Ramón López. Kuoron valmennus Jorge Klastornick. Rooleissa: Carmen Oprisanu (Romeo), Nicoleta Ardelean (Julia), David Miller (Tebaldo), Giovan Batista Parodi (Capellio) ja Carlos Esquivel (Lorenzo). Santiagon filharmoninen orkesteri ja Tetro Municipal de Santiagon kuoro. Olavinlinnassa 29.7. Muut esitykset 31.7. ja 2.8.
Ristinmerkin saa piirtää, jos maassamme törmää viimeisteltyyn ja hienostuneeseen perinneoopperan esitykseen, joka uskoo itseensä, muttei millään tavoin hyppää silmille näyttämöllisiä pikavoittoja kalastellessaan.
Chileläisvieraiden Savonlinnaan tuoma Vincenzo Bellinin ooppera Capuletit ja Montecchit päätyy aika lähelle tätä ideaalia.
Olkoon näyttämökuva pelkkä kuori ja tomumaja. Veronan rakastavaisten ikivanha tarina imee merkityksensä Bellinin partituurista, jota muut säveltäjät Richard Wagneria myöten ovat ihailleet.
Romeon ja Julian rakkaustarinaa ei tarvinne alusta loppuun saakka kerrata, vaikka tällä kertaa kyse ei olekaan William Shakespearen versiosta.
Libretto perustuu italialaiseen tekstiin 1500-luvulta; oletettavasti paljon aikaisemmaltakin ajalta, koska legendoista ei voi koskaan tarkasti tietää.
Kahden suvun ja poliittisen valtaryhmittymän välisessä sodankäynnissä ei rakkaus pääse voitolle.
Silti nuorten yhteisestä kuolemasta ei pitänyt tulla ratkaisua. Julian oli tarkoitus vain esittää kuollutta jonkin aikaa lääkkeen voimalla.
Kohtalon puututtua draaman kulkuun Romeo juo suruissaan myrkkyä. Julia tappaa itsensä rakastettunsa tikarilla.
Chileläisten toteutuksessa ei päällisin puolin ole mitään erikoista. Pikemminkin se toimii korostuneen tavanomaisesti.
Linnanpihalla nähdään aikalaispukuja ja muuta asiaan kuuluvaa rekvisiittaa, kuten renessanssimuotoiltuja liikuteltavia pömpeleitä ja pari Rantsila-henkistä ratsastajapatsasta näyttämön laidoilla.
Valot lähinnä vain valaisevat, ja yksinkertaisen plastisen näyttämöliikunnan olisi jopa Savonlinnan juhlien kantaäiti Aino Ackté varmasti hyväksynyt tarkoituksiinsa.
Olavinlinna kaikessa massiivisuudessaan lisää kokonaisuuteen vielä omanlaisensa harhan 1200-luvun veronalaisesta sotavarustuksesta.
Kukapa ei tietäisi, että on olemassa sellainen säilyttämisen arvoinen asia kuin oopperan tekemisen kansainvälinen käsityötaito.
Perinteisimmillään siihen liitetään ainakin kaunista laulua, bel cantoa, äänityppien tarkkaa lajittelua ja runsaasti muutakin maallikolle vaikeahkosti avautuvaa perimätietoa Keski- ja Etelä-Euroopan kulttuuripiireistä.
Pedagogit antavat meilläkin mieluusti ymmärtää, että nämä hyvän oopperan yleisavaimet ovat heillä yhä tiukasti hyppysissä, vaikka vallitseva todellisuus laulaa ihan toisella nuotilla.
Viimeksi sopraano Helena Juntusen piti matkustaa New Yorkiin oppiin, kun Suomesta ei löytynyt riittävän asiantuntevaa bel canto -spesialistia.
Kokeneen italialaisen kapellimestarin Maurizio Beninin käsissä oopperan rakkauden ja vihan teemat kasvoivat nyt elegantiksi ja hallituksi kudokseksi.
Laulun laatu ilmeni ennen muuta romanialaissopraanoiden Carmen Oprisanun (Romeo) ja Nicoleta Ardeleanin (Julia) ilmaisuherkkyydessä, yksin ja yhdessä.
Kapellimestari Benini pyrki pitämään orkesterin mukana pienimmissäkin rytmin ja sävyjen liikkeissä. Äärimmäisille pianissimoille raivattiin runsaasti tilaa sekä ajallisesti että soinnillisesti.
Carmen Oprisanun nuorekas Prinssi Orlofsky -olemus ja siihen olennaisesti kuuluva ruhtinaallisen jalostunut mezzosopraano valaisivat linnanpihan ja ottivat sen ylväästi haltuunsa.
Nicoleta Ardeleanin äärimmäisen lyyrinen tragedienne-hahmo tuotti pehmeimmät rakkauden ja tuskan vivahteet. Ylä-äänissä hänen sopraanonsa muuttui perustaltaan lasimaisemmaksi, mutta varmuus ja taipuisuus säilyivät.
Molemmat romaniattaret ovat opiskelleet Cluj'n musiikkiakatemiassa. Ehkäpä sinne, vanhan mantereen kulmalle, onkin konservoitunut tavallista enemmän tätä menneiden aikojen glamouria.
Yhdysvaltalainen tenori David Miller teki Romeon kilpakosijasta Tebaldosta tervesointisen ja reilun nuorukaisen. Ääni ja lavaolemus lämpenivät illan kuluessa.
Capellion, Julian isän roolin italialainen Giovan Batista Parodi tulkitsi vakaasti, väliin otsa rypyssä pauhaten.
Argentiinalaisen Carlos Esquivel perhelääkäri Lorenzona synnytti aidon empatian vivahteita.
Oopperakuoro eli aktiivisesti mukana tapahtumissa, mutta varsin paljon pelkkää seisoskeluakin ohjaaja oli miesten osaksi langettanut.
Kuorosta ei eriytynyt sävyjä ihan samassa mitassa kuin orkesterista ja solisteista. Kun voimaa kysyttiin, sitä irtosi riittämiin.
Kapellimestari rohkaisi orkesteria hengittämään lyyrisesti laulumelodioiden mukana. Ilmaisuasteikko venyi laajaksi ja joustavaksi, kun välisävyt koluttiin tavallista huolellisemmin.
Paradoksaalista kyllä, orkesterin voi täydellä syyllä sanoa soittaneen myös ailahtelevasti.
Mitäpä muuta elävä inhimillinen taide on kuin tunteella hetkeen tarttumisen ja tietoisen hallinnan välisen tasapainotilan ainaista hakemista.
Ellei sitä tapahdu, ei soitto myöskään ailahtele - eikä henki liiku.
Kannattakaamme näin ollen ailahtelemista.
Taiteellisen laadun ja perinteen kunnioitus juontuu yleensäkin eteläamerikkalaisessa oopperaelämässä syvältä.
Teatro Municipal de Santiago avattiin jo vuonna 1857 Giuseppe Verdin Ernanin esityksellä.
Mitä tapahtuikaan tuohon aikaan kaukana pienessä Helsingissä?
Suomalaisen Oopperan Kaarlo Bergbom perusti vasta vuonna 1873.