Tyylikkään, valkoisen käyntikortin harmaalle taustapuolelle on listattu valkoisin kirjaimin New York, Venice, Bilbao, Abu Dhabi. Vielä puuttuu Helsinki.
Taide vetää puoleensa matkailijoita, joten myös museot ovat liikekannalla. Tähtimuseo Louvre kumartaa sekä Pohjois-Ranskan periferiaa että isoa rahaa kohti. Se on perustanut sivupisteen Lensiin ja rakentaa Abu Dhabissa taidemuseota sienimäisen kattokuvun alle.
Lontoon Victoria and Albert Museum on aloittanut designmuseon rakennustyöt Dundeessa Skotlannissa. Tukholman Moderna Museet esittäytyy Malmössä ja Pietarin Eremitaasin yksi ulkomaanhaara kisaa Amsterdamissa Rijksmuseumin aarteiden rinnalla.
Menneellä viikolla peräti kaksi nimekästä taidemuseota avasi sivupisteen Malagassa. Pietarin Venäläinen museo asettui entiseen tupakkatehtaaseen. Pariisin Centre Pompidou taas on sopinut muutamasta näyttelystä vuodessa satamassa. Kevytversion on määrä toimia aluksi viisi vuotta – tiettävästi noin miljoonan euron vuosikorvausta vastaan. Pompidou on myös perustanut 70 miljoonalla filiaalin Metziin.
Tuskin suunnannäyttäjä Guggenheimkaan pyyteettömästi valmistautuu Abu Dhabissa huimaan, Suomea moninkertaisesti suurempaan, kuin ränneistä kasattuun kompleksiin. Rakennus on myöhässä ja maksaa lehtitietojen mukaan yli 800 miljoonaa dollaria.
Suomi empii, joten säätiön apulaisjohtaja sukkuloi goodwilliä. Viime viikolla hän piipahti muun muassa Oulun kaupungintalolla sekä katsasti Kouvolassa puurakennuskohteita.
Taiteen tehtävä on häiritä ja hämmentää. Taide myös yhdistää. Se opettaa vienti-insinööriäkin ymmärtämään vastapuolta yli kulttuurirajojen.
Taide kiihdyttää – vaikka joukossa olisi vain yksi ainoa pysähdyttävä teos – oivalluksia, joiden avulla voi tuntea olevansa riemullisen hetken parempi ihminen.
Harmittaa sanoa, mutta kuuden Etelärantaan tähtäävän finalistin arkkitehtuuri, hahmotelmat laiturista, veneistä tai majakasta, eivät ainakaan vielä ole vapauttaneet ahaa- saatikka vau-elämystä.
Taide on aina vetänyt puoleensa rahaa ja toisinpäin. Museot ovat kiinteä osa tätä riskibisnestä. Joka toista väittää, haihattelee. Se on yhtä hölmöä kuin kansan huoli siitä, että museo ryöstäisi leivän köyhien suusta. Suomi on yhä vauras maa.
Ongelmana on ajoitus. Kannattaako kesken taantuman ja säästökuurin panostaa 130 miljoonaa pelkkiin seiniin?
Pitäisikö yhteistyö ehkä aloittaa kevyemmin, vaiheittain? Guggenheim on osoittanut joustavuutta, mutta miten pitkälle se venyisi?
1,5 miljoonan vuosikorvaus maailmankuulusta brändistä vaikuttaa kohtuulliselta. Säätiön kokoelmissa on vain noin 7 000 teosta, mutta se tarjoaa erinomaiset verkostot.
Toisaalta on Guggenheimin malli on paljastanut karulla tavalla sen, että Suomesta puuttuu moderni maamerkki, joka imaisisi kuin itsestään vaikkapa Aasian tuhannet transitturistit lentoasemalta keskustaan. Siihen eivät ole Finlandia-talo, Ateneum, pian maan alle siirtyvä Amos Andersson saatikka Kiasman mato pystyneet.
Kansainvälistä vetonaulaa ei ehkä tule Helsingin 100 miljoonan puukirjastostakaan, vaikka itsenäisyyden 100-vuotishankkeeseen kuinka sijoitettaisiin sauna.
Vaalien jälkeen äänensävyt kiihtyvät taas. Huhtikuussa avautuu finalistinäyttely. Voittaja on tarkoitus julkistaa juhannuksen tienoilla.
Hippokrates tiesi: taito ja taide pitkä, elämä lyhyt, tilaisuus katoavainen, kokemus petollinen, ratkaisu vaikea. Mutta tehtävä se on.
Kolumni