Evakkoon siirtynyt Oulun kaupunginteatteri on keksinyt monia mielenkiintoisia esityspaikkoja remonttikuukausiksi, mutta taidemuseon kanssa se ei ole vielä lyönyt hynttyitään yhteen.
Itse asiassa se voisi aivan hyvin tehdä sen, sillä monissa maamme taidemuseoissa on jo ehditty havaita - kuten niiden kanssa yhteistyötä tekevissä teattereissa tai ryhmissä - että näköisnäytelmät, useinkin pelkät pienet monologit, vetävät sekä teatterista että kuvataiteesta kiinnostunutta väkeä.
Kalervo Palsasta on tehty tällainen näytelmä, niin myös Helene Schjerfbeckistä,Venny Soldanista lähipiireineen, taiteilija Eemu Myntin ja merkittävän mesenaatin, kauppaneuvos FrithjofTikanojan ystävyydestä, tai nukketeatteritulkinta Veljekset vonWrightistä, jos vain muutama esimerkki mainitaan.
Näköisnäytelmät kuvataiteilijoista ja heidän lähipiiristään ovat tulleet jyrätäkseen taiteiden välisessä kädenojennuksessa etenkin 1980-luvulla parhaissa voimissaan olleen performanssin. Mitään erityisen merkittävää ja kaiken kattavaa esittävän taiteen buumia ei nimittäin performanssikauden ja näiden näköisnäytelmien välissä ole taidemuseoissa oikeastaan ollutkaan. Joillakin paikkakunnilla tosin harrastetaan konsertteja ja jossakin tanssitaan, mutta niistä ei ole tullut valtavirtauksia eikä ainakaan muotia.
Torniolaisen Aineen taidemuseon tunnukseksi monista sen todella hienoista arvokkaista teoksista ovat kohonneet Elin Danielson-Gambogin (1861-1919) sielukkaat kasvot hänen omassakuvassaan.
Pieni aktiivinen torniolainen teatteriryhmä Elämys Eukot, joka tekee myös kansainvälistä naisteatterifestivaalia, on vetäjänsä Katariina Salon käsikirjoittamana ja ohjaamana valmistanut museon kanssa yhteistyössä pienen, herkästi lepattavan henkilökuvan Elinistä, joka - totta vie - on jäänyt etenkin henkilönä taustalle, kun hänen aikalaisistaan toiset vaimonpuoliset maalaajat, Helene Schjerfbeckin lisäksi etenkin Fanny Churberg, Amelie Lundahl, Maria Wiik, Venny Soldan ja Ellen Thesleff, ovat päässeet kukin vuorollaan kokemaan renessanssiaan.
Aineen taidemuseo tarjoaakin erinomaiset puitteet tällaiselle pienoisteatteriesitykselle. Pystyyhän sen meneillään oleva Naistenhuoneet-projekti näyttelyineen esittelemään näyttelysalissa, jossa Vaimonpuoliset maalaajat nähdään, näiden kaikkien maalareiden alkuperäisiä teoksia.
Tosin erityisvalo lankeaa nimenomaan museon tunnuksena olevaan Elinin omaankuvaan, vaikka huoneessa on toinenkin Danielsonin omakuva.
Pienoisnäytelmä toimii eräänlaisena vaellusnäytelmänä, sillä se alkaa museon kahviosta, jossa käynnistyy tärkeä osa tuota esitystä eli sen äänimaailma, joka antaa tietoiskun ainakin osasta Elinin aikakauden ilmapiiriä ja asenteita.
Äänimaailmassa lentävät sitaatit vanhoista dokumenteista, lehdistä, kirjeistä ja lausunnoista. Ne on valittu niistä ennakkoluuloisista mielipiteistä, joilla aikalaiset pyrkivät mitätöimään lahjakkaat naismaalarimme 1800-luvun loppupuolella ja korostamaan, että miehet ne ovat kansakunnan toivoja, eivät nämä epäsovinnaiset boheemit naiset.
Tornion esitys kuten monet muutkin saavat kiittää tarmokasta ja näkemyksellistä taidehistorioitsijaa Riitta Konttista, jonka tutkimusten ansiosta rehabilitoitiin noin sadan vuoden viiveellä Suomen lahjakkaat kuvataiteilijattaret ja osoitettiin heidän uraauurtava paikkansa uusien taidevirtausten tulossa Suomeen.
Näytelmässä nuori ja hauras Ninni Suntio on näköis-Elin. Hän saapuu paikalle, kun yleisö on kerääntynyt himmennettyyn saliin, jossa lahjakkaiden naismaalareiden arvokkaat omatkuvat ja muut henkilökuvat riippuvat.
Ninni-Elinin yksipuhelu on takaumaa. Sitä ennen on kerrottu ikään kuin nekrologina, että ao. taiteilija on kuollut ja lueteltu hänen saavutuksiaan. Tämä toteutetaan äänityksinä, sillä muita esiintyjiä ei koko aikana näy kuin tämä runotyttömäinen Elin, ei edes sellisti, jonka soitto johdattelee yleisön paikalleen.
Tavallansa Elin muistelee elämänsä käänteitä, joihin vaikutti erityisesti kahden miehen osuus: hänen isänsä itsemurha kun hän oli vielä pikkutyttö sekä avioliitto itseä 13 vuotta nuoremman, uskottomaksi osoittautuneen italialaistaiteilijan RaffaeloGambogin kanssa. Erityisen onnellisiksi ajanjaksoiksi leimautuvat Pariisin vuodet ja päivät Suomen ensimmäisessä taiteilijasiirtolassa Ahvenanmaan Önningebyssä.
Elin kuoli keuhkokuumeeseen 58-vuotiaana vaikka olisi halunnut vielä elää ja työskennellä. Kaihoisuutta enemmän kuin elettyä rosoista elämää painottava Ninni-Elin poistuu ihmettelemään toiseen saliin elämän yhtäkkistä päättymistä ja yleisö tungeksii pienen huoneen ovella, sillä sinne on lavastettu pikkuruinen Elinin ateljeeksi kutsuttu tila. Sinne on tuotu samanlaista aikakauden rekvisiittaa kuin Elinin ja hänen aikalaistensa maalauksissa on totuttu näkemään. Varsinkin viuhka näkyy korkealta paikaltaan oikein hyvin ihmisten päiden yli.