Suomen Kansallisooppera. Fredrik Pacius: Kung Karls jakt (Kaarle-kuninkaan metsästys). Libretto Zachris Topelius, musiikin johto Jan Söderblom, ohjaus Joakim Groth, lavastus ja puvut Mark Väisänen, valaistus Timo Alhanen, rooleissa muun muassa Gogo Idman, Anna-Lisa Jakobsson, Gabriel Suovanen, Tove Åman ja Petri Bäckström. Ensi-ilta 19.1.
Suomen Kansallisoopperan taiteellisen johdon päätöstä, jonka mukaan ensimmäiseksi suomalaiseksi oopperaksi seppelöity Kung Karls jakt valmistetaan tällä erää näyttämölle sovinnaisesta poikkeavalla tavalla, on tervehtiminen tyydytyksellä.
Vai tekikö tuon päätöksen ohjaajaksi valittu Joakim Groth? Joka tapauksessa on vaikea kuvitella toimivaa sovinnaista ratkaisua sen solistiäänellisen kapasiteetin turvin, mikä nyt oli käytettävissä.
Tove Åmanilla oli toki kalastajatyttö Leonorana herkätkin hetkensä, mutta hermostunut vibrato kieli vaikeuksista. Gabriel Suovanen loi toki näyttämöllisesti ja puhereplikoinnin osalta iskevän Gyllenstjernan, mutta äänellisesti oltiin kaukana taannoisesta Jevgeni Oneginin tasosta.
Petri Bäckström lauloi kokolailla miellyttävästi Jonathanina ja Gogo Idman sopi puheroolissaan aikuistuvana kuninkaana hyvin ohjaajan ideamaailmaan. Ylipäätään musiikki soi Jan Söderblomin johdolla mukaansa tempaavasti; partituuri on soitinsooloineen kaikkineen loppujen lopuksi yllättävän rikas ja kiinnostava.
Joakim Groth onnistui kutomaan koko joukon näkökulmia hulvattomaksi kontrapunktiksi, mainiona apunaan kekseliäs kuvamaakari Mark Väisänen. Katsojan saalis oli runsas ja sitä oli mukava märehtiä.
Hallitseva piirre oli metamorfoosi, jota kuningaskin teinipoikakäytöksessään heijasteli. Alussa oli museo, joka vähitellen eräsi eloon. Hapuillen ruvettiin nykyajan tunnuksin harjoittelemaan oopperaa, joka sitten kasvoi täyteen historialliseen pukuloistoon. Kasvutapahtuma oli samanarvoinen tuloksen kanssa; prosessin päämäärä oli prosessi itse.
Välillä oltiin keskellä satunäytelmää, jossa logiikka on notkean funktionaalista ja lähes kaikki ilman muuta mahdollista. Isänmaallisia kieliä näppäiltiin eli yhteislaulu nostatti voimallaan mieltä asiaan kuuluvasti.
Ahvenanmaan historia kutoutuu Suomen historiaan, joka kutoutuu Ruotsin historiaan ja niin edespäin. Nykyään ei riitä, että muutetaan maasta; myös maahan muutetaan.
Mahtaisiko Grothin onnistua seuraavassa ohjauksessaan luomaan taideteokseen niin runsaasti näkökulmia, että itse teos voidaan tarpeettomana jättää pois.
Mitä me sillä tehdään, kun kaikki olennainen tulee näkökulmien kautta sanotuksi?