Murre ei ole koskaan kotiutunut suomalaiseen kirjallisuuteen, vaikka kirjakielemme pohjautuu länsimurteisiin. Silti monet marginaalikirjallisuuden lajit ovat löytäneet murteen.
Katekismus on käännetty savoksi, Aku Ankka puhuu paitsi savoa myös Oulun murretta muiden avojalakasten lailla ja Raamatun tekstejä on saatavissa useilla murteilla, myös Tornionlaakson meänkielellä.
Virsiä ei liene vielä veisattu - ainakaan levylle - millään murteella.
Monia lajeja
Silti on muistettava, että murteella on kirjoitettu monia kirjallisuuden lajeja myös meillä. Pakina tuntuu erityisen hyvin sopivan kirjoitettavaksi - ja esitettäväksi - murteella: muistamme Vaasan Jaakkoon ja Venny Kontturin. Tai Mantan, jonka porilaispakinoita Sylvi Salonen levytti LP:llisen Kreetupeili (1981).
Myös runoja on kirjoitettu suomen murteilla: tunnetuinpia lienevät Hjalmar Nortamon raumalaisjaaritukset, joiden esittäjänä kunnostautui Timo Tiusanen, ja Kalle Väänäsen (Viänäs-Kallen) Sananrieskoo, jota on tulkinnut lausujana Seppo Kolehmainen.
Silti meillä ei ole samanlaista murrerunoperinnettä kuin esimerkiksi Italiassa, jossa murteella kirjoittaminen oli poliittinen, antifasistinen teko, erityisesti Pier Paolo Pasolinin friulilaisrunoudessa.
Käännöspulma
Murteella kirjoitetun kirjallisuuden kääntämisessä on myös omat ongelmansa: mikä murre valita kohdekielestä.
Suomennettaessa on monesti päädytty itämurteisiin, mutta toisin ratkaisi Heli Laaksonen, joka on kääntänyt etelävirolaista lyriikkaa suomen lounaismurteille.
Arkiseksi puhekieleksi jotkut suomentajat tarjoavat liiankin usein vielä stadin slangia, jota juuri kukaan ei enää puhu, ainakaan siinä muodossa, joka on niin valloittavaa esimerkiksi Arvo Turtiaisen runoudessa.
Lounaismurteisen runouden traditiossa Heli Laaksosen oma teos Pulu uis merkitsi suoranaista läpimurtoa. Viimeisin teos on äänikirjana ilmestynyt Jänes pussis, kirjailijan itsensä lukema CD-levy (Sammakko 2003). Monista kirjallisista äänitteistä poiketen kyseessä on livetallenne kirjailijan runoillasta yleisöreaktioineen.
Peräpohjolan murteella on kirjoitettu aforismejakin. Siitä olkoon esimerkkinä Marjatta Kaasilan teos Mie sen kanssa vehtaan (Myllylahti 2000), joka lajiltaan liikkuu lyriikan ja mietelmän välillä: "Rakhaus ei tule vähälä miksikhän/ sille pittää antaa enemmänki ko kaikki."
Peräpohjolan murteella on vahva perinne Timo K. Mukan ja Rosa Liksomin sanataiteessa.
Kaakkoismurteet kirjallisuudessa ovat suomalaisten rakastamia: kaari ulottuu Kersti Bergrothin näytelmistä Anu ja Mikko sekä Kuparsaare AnttiVäinö LinnanTuntemattoman sotilaan Antti Rokan soljuvan puheen kautta peräti television sairaalasarjaan, Anu Hälvän esittämään osastonhoitaja Maijaan.
Johtuuko innostus kaakkoismurteiden ilmeisestä kauneudesta vai karealianistisesta innostuksesta vai onko taustalla peräti AKS-henkistä Suur-Suomi -ajattelua?
Käy kainuuksikin
Yksittäisiä murresanoja lyriikassa on saatettu käyttää useista syistä.
Eino Leino valitsi Kainuun murteen sanoja joskus metris-rytmisin perustein, esimerkiksi kiini (pro kiinni), hiilos (pro hiillos). Pentti Saarikoski puolestaan loi nostalgista tunnelmaa virolahtelaissanoilla Tiarnia-trilogiansa osassa Tanssiinkutsu.
Itämaiden kirjallisuuden professori Aapeli Saarisalo oli tyytymätön raamatunsuomennoksiin ja halusi luoda omansa (mm. Neljä evankeliota, 1968). Hän ei epäröinyt käyttää murteellisia ilmauksia sanatarkkaan käännökseen pyrkiessään.
Pahimmillaan tulos on samanlaista sekakieltä kuin Carl Axel Gottlundin, joka 1800-luvun murteiden taistelussa pyrki "kirjuttamaan niin kuin hoastetaan", vaikkei suinkaan taitanut savoa.
Sen verran perifeeristä murrekirjallisuutemme ainakin toistaiseksi on, että on vaikea sanoa, merkitseekö nykyinen buumi sittenkään elävän perinteen syntyä vai jääkö se kuriositeetiksi.