Kemin kaupunginteatterin studio. Edward Albee:
Kun eräs tunnettu oululainen rouva kuvaili vuosia sitten värikästä avioliittoaan, hän totesi, ettei koskaan ole ajatellut avioeroa mutta murha on tullut monesti mieleen.
Myöhemmin olen saanut oppia, että tuo lause on lähes yhtä lentävä kuin amerikkalaisen Edward Albeen kulttinäytelmän nimi Who´s Afraid of Virginia Woolf eli kuten se suomennoksesta toiseen on saanut pitää nimenään Kuka pelkää Virginia Woolfia.
Tänä vuonna jatkuvasti maailmaa kiertävä näytelmä, jonka henkilöihin ei millään muotoa lukeudu kuulu brittikirjailija Virginia Woolf, täyttää 40 vuotta.
Yhä vain sen taisteleva aviopari, George ja Martha, jaksaa vetää väkeä kauhistelemaan olohuoneessaan pidettyjä jatkoja, joissa kaikesta menosta ja mäiskeestä huolimatta ei akvaario hajoa, huonekalut eivät lennä, vain kukat. Esineet eivät säry. Mutta ääntä ja mäiskettä riittää. Ja viinaa ja ilkeyksiä.
Tänä syksynä Kemin kaupunginteatterin pitkäaikainen näyttelijä Timo Pylkkänen on saanut tulkittavakseen kypsien miesnäyttelijöiden kaikkialla maailmassa himoitseman Georgen roolin.
Vaikka Albee kirjoitti olohuoneessa soditun sodan näytelmäksi, se nousi maailmanmaineeseen myös elokuvana, jossa taisteluparina meiskasivat Elizabeth Taylor ja Richard Burton, silloin oikeastikin aviopari. Monet muistavat elokuvan johdosta yleensä ensimmäiseksi Marthan - lähinnä Elizabeth Taylorin takia.
Mutta verbaalihirviö George on oikeasti se, joka koko esitystä tanssittaa.
Ohjaaja Jukka Lempinen on viilannut koko esityksen henkilöohjauksensa niin, että Pylkkäsen äärimmäisen hillityksi pelkistetty hahmo on koko tulkinnan kantava rakenne.
Ei ole vaikea aistia älykkö-suomentaja Juha Siltasen äänensävyjä ja puherytmiä Timo-Georgen hyvin oivaltamien repliikkien uumenista. Siltanenhan tämänkin suomennoksen takana on, vaikka hänen nimensä ei käsiohjelmassa näykään!
Historian apulaisprofessorimme George, jonka appi on myös hänen pomonsa, yliopiston rehtori, on valmiiksi härnätty, kun näytelmä alkaa.
Vahva vaimo ja voimakas appi ovat päättäneet hänenkin puolestaan, että heille tulee jatkoille uusi nuori professori pikkuvaimoineen juuri, kun George päättää rentoutua.
Satu Tala, joka kukoistaa Marthana 50- ja 60-luvun taitteen hyvin tavoitetun ilmapiirin keskellä, ei potkaise piikkareitaan nurkkaan, vaan ryhtyy loistoemännäksi riideltyään tohvelisankarilta harhauttavasti vaikuttavan Georgensa jatkojen vieraanvaraisen isännän ilmeeseen.
Näytelmä käänteineen ja repliikkeineen - kuten tunnettua - on paitsi loistava esittäjilleen haastava.
Kemissä kamarinäytelmän haaste on otettu vastaan näyttämällä, että isännättömässä tai emännättömässä talossa tehdään ainakin hyvää yksittäistä perusteatteria, vaikka suuret linjat odottelevatkin sitä, saako talo johtajan ja milloin.
Ehkä sisältää liikaa tupafilosofointia, jos katsoo, että Georgen alistuksen latinki purkautuu kiukkuna näkymättömään johtajaan, joka käynnistää tapahtumat ja vaikuttaa niihin vaikka ei olekaan läsnä.
Kipunat lentelevät tunnin ja neljänkymmenen minuutin aikaisen ensimmäisen jakson aikana niin, ettei katsomossakaan kukaan ehdi vaipua mietiskelemään omia asioitaan muuten kuin korkeintaan peilailemaan omaa oloaan joko vanhemman taisteluparin tai sitten heidän leikkikaluikseen heitetyn vaivautuneen nuorenparin kautta.
Vesa-Matti Komosen ja Anu Vuolion tehtävistä Nickina ja Honeyna tiedetään, että tälle nuorelleparille käy yleensä niin, että pariskunta painuu sovulla myötäilemään sivurooleissa, koska Albee on selvästikin nautinnollisimmin keskittynyt taistelevaan vanhempaan aviopariin.
Kuitenkin yliopiston omistajan tyttären kutsusta alkujaan itsensä imarrelluksi tunteva pariskunta menee näytelmän keston aikana varsinaisen mankelin kautta. Se käy läpi kiusaantuneisuuden, nöyryytyksen ja salaisuuksiensa paljastumisen häpeän. Kaikki huipentuu alunperin turvallisesti ihaillun isäntäväen katastrofaaliseen riitaan, josta he eivät jää sivullisiksi.
Kemin tulkinnassa Komosen ilmeikkäät kasvot viestittävät koko ajan ja tafteissaan kahisevasta pikkuvaimosta Vuolio tekee niin traagisen hölmön, että häntä suorastaan aidosti säälii jo sillä hetkellä, kun kyyninen älykkö George aloittaa pyörityksen.
Mikään hengen jättiläinen ei edes Nick ole, mutta hyviä keskiluokkaisia ihmisiä pohjimmiltaan varmaan kumpainenkin. Kemin Nick ja Honey näyttävät ihan siltä kuin osaisivat jopa ottaa opikseen.
Tragedian huippu, mielikuvituspojan kohtalo, ei ole Kemin tulkinnassa salapoliisiromaanimainen loppuratkaisu. Se on vain vääjäämätön päämäärä, jota kohti koko ajan ollaan määrätietoisesti menossa, vaikka nousu- ja laskuhumalan eri vaiheet teettävätkin muutamia ylimääräisiä lisämutkia.
Kaisu Mikkola