Ottaen huomioon, että Suomi edelleen luokitellaan hyvinvointivaltioksi, olemme mukana ennätysmäärässä kriisejä. On ikääntymiskriisi, kuntien talouskriisi, valtion velkakriisi, EU:n rahaliiton kriisi, ilmastokriisi, energiakriisi ja sen päälle vielä Afganistanin kriisi, jossa suomalaiset sotilaat ovat joidenkin määritelmien mukaan sodassa.
Suomi on siten mitoitettu, että meillä riittäisi sekä kriisejä että kunnallishallintoa hyvinkin jopa kymmenkertaiselle populaatiolle.
Suomalaisilla on taipumusta murehtimiseen ja pessimismiin. Sen huomaa niinkin arkisesta asiasta kuin urheilusta. Englantilaiset muistelevat edelleen vuoden 1966 jalkapallon MM-kultaa, sitä ainokaistaan.
Ruotsalaiset muistelevat mielellään kaikenlaisia menestyksiä jääkiekossa, jopa pronssimitaleja. Suomalaiset puolestaan -- sen sijaan että muistelisivat mieluusti vuoden 1995 jääkiekkokultaansa -- kiusaavat itseään häpeällisellä häviöllään Ruotsille, joka nousi 1--5-tappioasemasta 6--5-voittoon.
Vähän varttuneemmat harmittelevat edelleen, miten Lätsä-Pekkaa tönittiin Ruotsi--Suomi-maaottelussa 1970-luvun alkupuolella. Kun Lasse Viren onnistui voittamaan kaksissa olympialaisissa neljä kultaa, on jälkeenpäin viljalti spekuloitu, millaisin lisäainein voitto oikeastaan tuli.
Urheiluhistoriaamme hallitsevat uutiset, joissa talonmiestä epäillään mestarijuoksijan salakavalasta douppaamisesta ja joissa hiihtojoukkue johtajineen istuu mikrofonien takana selittämässä, miksi virtsanäyteastiasta nousi savu vielä laboratoriossakin. Maailmassa ei ole toista kansakuntaa, joka samassa määrin pelkää sankaritekojensa osoittautuvan puhtaaksi bluffiksi.
Vaikka itsensä positiiviseen hurmaan, hypeen, lietsomisessa on vaaransa, sopivasti mitoitettu annos optimismia ei tekisi tälle synkkämieliselle ja aina kaikkein pahinta pelkäävälle kansalle ollenkaan pahaa.
Pessimismin ja epäluulon syy on laitostuneessa yhteiskunnassa. Suomalaisen elämä on tehty putkeksi, josta poishyppääminen on vaikeaa ja poishyppääjiä katsotaan kulmien alta. Päiväkodista painutaan peruskouluun, sieltä ammatilliseen kouluun tai lukioon ja edelleen yliopistoon.
Valmistumisen jälkeen mennään töihin ja toivotaan että päästään eläkkeelle mahdollisimman aikaisin, jolloin voi vasta aloittaa elämän.
Suomalaisen päätavoitteena ei ole elää vaan minimoida riskit. Varovaisuus tekee murehtijan ja pessimistin. Näillä ominaisuuksilla Suomeen ei synny toista Nokiaa, ei uusia huipputuloksia PISA-tutkimuksesta eikä uusia maailmanmestareita tai olympiavoittajia.
Pelkästään lahjakas ja koulutettu kansa, joka on apaattinen, sulkeutunut ja varuillaan. "Suomalaisen päätavoitteena ei ole elää, vaan minimoida riskit.