Muistan aamut mummulan keittiössä, 1970-luvun lopun kirkkaankeltaiset kaapinovet, kahvin ja papan partaveden tuoksut. Pappa pisteli karjalanpiirakoita puvuntakki tuolinselkämyksellä, töihin lähdössä.
Äiti antoi pusun, käski olla kilttinä ja lähti samalla ovenavauksella papan ja tädin kanssa, me kolme lapsenlasta jäimme mummun kanssa syömään aamupalaa.
Mummu oli rouva, ja hänellä oli aikaa lukea meille Peppiä ja Eemeliä ja akuankkoja. Kuumina kesäpäivinä mummu kantoi pienet kylpyammeemme takapihalle, ja me saimme käydä kolikko kädessä ostamassa kioskilta jätskit. Me kuuntelimme musiikkia ja tanssimme, mummu paistoi pikkulättyjä ja vatkasi meille oman kääretorttutaikinan syötäväksi, että kerrankin saisimme siitä tarpeeksemme.
Minun muistini mukaan mummu ei koskaan torunut meitä.
Ei edes silloin, kun voitelimme keittiön tuolin yltympäriinsä Vitaliksella, vaaleanvihreällä rasvalla, jota nykysuositusten vastaisesti hierottiin naamoihimme pakkasella. Tai silloin, kun sirottelimme pyykkipulverista polkuja yläkerran kokolattiamatolle.
Mummu vei minut potkurilla hammaslääkäriin ja neuvolaan ja lauloi potkutellessaan, kun minä huusin kuin peikko. Mummun ja papan ikivanha cockerspanieli Reksi paimensi meitä loputtoman kärsivällinen katse surullisissa silmissään. Sen mielenrauha ei järkkynyt edes siitä, että meistä jokainen opetteli vuorollaan kävelemään sen luppakorvissa roikkuen. Kun Reksi kuoli, paruimme silmämme punaisiksi.
Iltaisin makasimme mahallamme mummulan olohuoneen pehmeällä matolla ja katsoimme Pikkukakkosen Pelle Hermannia ja Karvakuonoja. Pääalusena meillä oli iso vanuttunut pehmohylkeemme Kalle, ja juuri kun aloimme vaipua uneen, mummu levitti päällemme villahuovan. Heräsimme siihen, kun äidit tulivat hakemaan meitä kotiin.
Kun kouluunlähtö alkoi uhkaavasti lähestyä, äidit ja isät katsoivat viisaasti parhaaksemme sosiaalistaa meitä ensin seurakunnan päiväkerholla ja sitten esikoululla. Leikimme uusien kavereidemme kanssa tyytyväisinä ja kävimme säännöllisin väliajoin tarkistamassa, ettei mummu ollut karannut eteisestä, missä hänen kuului istua tuolilla ulsteri päällään, kauppakassi jaloissaan.
Jos mummu oli hävinnyt, me kiskoimme haalarit yllemme ja karkasimme. Ainakin kerran onnistuimme pääsemään takaisin mummulaan saakka.
En tiedä, oliko iltapäiväkerhoja jo keksitty siinä vaiheessa kun aloitimme taaperruksemme koulutiellä, sillä me väkersimme läksyjämme mummulan pikkukukkaisella vahakangasliinalla peitetyn keittiönpöydän ääressä, ja mummu teki meille makkaravoileipiä.
Silloin en koskaan tullut ajatelleeksi, että mummu auttoi äitiä ja isää, ja että muut lapset menivätkin aamuisin tarhaan. Tajusin vasta myöhemmin senkin, että noiden vuosien ansiosta mummu on yhä aivan erityisen rakas.
Äiti muistaa, että apu oli korvaamaton. Kun ensimmäinen meistä kolmesta perusti perheen, äiti järjesti hengähdystauon töistä ja aikaa lapsenlapsilleen. Nyt kaksi pientä poikaa kerää muistoja omasta mummusta.