Mummolla tuli maha kipeäksi. Siis päivystykseen. Päivystys on keskitetty isolta alueelta, on ruuhkaa, tuntien jonotus. Lääkäri tutkii, päättää, että pitää kysyä erikoislääkärin mielipidettä. Lähete sairaalaan. Iso sairaala, ruuhkaa, tuntien jonotus. Erikoislääkäri tutkii. Tavallinen mahatauti, kotiin.
Omainen on toista mieltä, hänellä sattuu olemaan hiukan alan koulutusta. Hänen mielestään äkkikipu ei tunnu mahataudilta. Jos voisi ottaa tarkkailuun? Ei, ei voida. Mahatauti voi tarttua toisiin potilaisiin. Sisukas omainen löytää toisen erikoislääkärin, joka suostuu lisätutkimuksiin. Löytyy puhjennut mahahaava. Leikkaukseen. Leikkauksen jälkeen veriarvot laskee. Omainen patistaa tutkimuksiin. Kappas vain, leikkaushaava vuotaa sisälle. Uusi toimenpide.
Mummo on väsynyt, ei voida kotiuttaa. Siirretään omaan terveyskeskukseen. Henkilökunta ei ehdi auttamaan vessaan, pannaan vaippa. Mummo päästää vain siihen. Aiemmin itsekseen pärjäillyt mummo alistuu. Soittaa kelloa: vaippa märkä, pitäisi vaihtaa. Ei, ei käy. Vaipat ovat kalliita, vain kahteen vuorokaudessa on lupa.
Kunto kohenee, kotiin tekee mieli. Saisiko sinne apua? Toki toki, luvataan. Kunnassa on hyvä systeemi, kotona odottaa kotihoitotiimi, arvioi, tekee hoitosuunnitelman, auttaa. Hyvillään mummo lähtee kotiin, tyhjään. Tulee yksi avustaja, ymmällään. Ei annettu mitään ohjeita.
Tosi tarina, vain muutama yksityiskohta muutettu.
Tällaistako on suomalainen terveydenhuolto?
Päivystykset on koottu suuriksi tehdasyksiköiksi, joissa mummot "hukkuvat" jonottavaan massaan, kun verta ei näy eivätkä mummot mölise humalassa. Niukka henkilöstö ei ehdi paneutua yksilöön. Lääkärit katsovat liukuhihnalta kasvotonta potilasvirtaa, uskovat vanhan mattinykäs-viisauden, että tavalliset sairaudet ovat yleisimpiä. Jospa tällä potilaalla ei olisikaan paha tauti, ja jos onkin, niin tuleehan se uudelleen. Paitsi, että kun se tulee uudelleen, kyseessä on jo paljon vaikeammin - ja kalliimmin - hoidettava katastrofi.
Sairaalan ja terveyskeskuksen vuodeosastolla sairaanhoitokoulutuksen saanut väki ei ehdi seurata potilasta. Kankea tietojärjestelmäkin vie paljon enemmän aikaa kuin käsin raapustettu kiertokirja. Sitä paitsi henkilöstö on se, mistä kunta tai kuntayhtymä säästää. Hoidolle ja kuntoutumiselle tärkeitä bedside-aikaa tai vessaan taluttamisaikaa ei ole, kun väkeä on liian vähän. Ja kun isojen yksiköiden potilaat ovat ohi kiitävää väkeä, joka tulee jostakin ja menee jonnekin, henkilökohtaista vastuuta ei synny. Kuten syntyisi pienessä yksikössä, jossa jokainen henkilökunnan jäsen tuntee jokaisen potilaan jonkun sukulaisen tai ainakin naapurin ja mummoilla on nimi eikä pelkkä seiskan kakkospaikka.
Mitä tasavallassa suunnitellaan ja jo rakennellaan? Yhä isompia terveyskeskusalueita, joissa entistä vähäisempi henkilökuntamäärä pystyy "hoitamaan" kerralla isompaa potilasjoukkoa. Hoitamaan on lainausmerkeissä, koska hoitoa ei ole - mummo päästää vaan siihen vaippaan.
Ja yhä isompia sairaaloita. Jonkinlainen kaiken huippu on viime aikoina keskusteltu synnytysten keskittäminen. Miksi esimerkiksi Raahen tai Oulaskankaan sairaaloiden synnytykset pitäisi keskittää Ouluun, jos kerran asiantuntevaa henkilöstöä on saatavilla ja lapsiakin syntyy kummassakin 2-3 jokaisena päivänä? Oysiin pitäisi rakentaa kokonainen osasto heitä varten. Henkilökuntaa ei tietenkään tarvita lisää, tämänvertaiset synnytykset mahtuvat hyvin sinne väliin!
Entä jos pienessä sairaalassa tulee riskitilanne, kysytään? Unohdetaan, että riskisynnytykset on jo kolmekymmentä vuotta osattu ohjata keskussairaalaan, jopa Kuusamosta, jossa 150 vuotuista synnytystä ei enää pystynyt pidättelemään erikoislääkäreitä paikkakunnalla. Niin kauan kuin Kuusamossa synnytettiin, synnyttäjät rakastivat kodikasta pientä yksikköä. Uskoisin, että Raahen ja Oulaisten äidit ovat samaa mieltä.
Palaan vielä mummoihin. Jokainen päättäjä muistaa ainakin juhlapuheissaan mainita lisääntyvän ikäihmisten määrän. Senkin, että suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä pitää pystyä rakentamaan sellaiseksi, että kustannusten nousu pysyy kohtuullisena. Tähän esitetään kahta keinoa. Toinen on kuntien yhdistäminen ja yhä isompien terveyspiirien muodostaminen. Veikkaan, että tämä keino tulee säästämään vaippoja yhä enemmän. Toinen on kilpailutus ja yksityistäminen. Sekin perustuu siihen, että mummot voidaan hoitaa yhä halvemmalla.
Vanhusten sairaanhoidossa ajatustapaa tulee korjata. Suuruuden ja keskittämisen ekonomiasta pitää päästä läheisyyteen ja yksilöllisyyden kunnioittamiseen. Yksikköjen tulee olla sen kokoisia, että mummolla on nimi ja että mummo myös tuntee hoitajansa.
Olen vahvasti sitä mieltä, että WC-apu vaippojen sijasta pitää papat ja mummot pirteinä ja paremmassa kunnossa. Se tulee myös huomattavasti edullisemmaksi. Ainakin makuuhaavoja ja nivelten jäykistymisiä tulee vähemmän, kotiutus nopeutuu, omatoimisuus paranee.
On toki järkevää keskittää vaikeita hoitoja ja tutkimuksia. Yhtä lailla läheisyydellä on merkitystä myös tavallisessa päivystyksessä ja sairaalahoidoissa, vaikka esimerkin mummo onkin - toivottavasti - yksittäistapaus. Riittävä henkilöstö merkitsee aluksi kustannusten nousua, mutta parantunut ja nopeutunut hoito tuo aivan varmasti enemmän säästöjä. Sitä paitsi se on inhimillistä.