Selailimme vanhoja valokuva-albumeja sisareni kanssa hiljattain. Siellä he olivat: muistojeni mummot, jo kauan sitten edesmenneet. Katselin kuvia pitkään ja kuulostelin, millaisia muistoja he minussa herättivät.
Tiedättehän, muistojen mummoja on moneksi: tuolla oli aina karkkia taskuissaan, tuo käyttäytyi aina ystävällisesti, tuo oli se äkäinen ja tuo mummo tiesi joka juorun.
Sain idean. Kokoaisin kuvista listan, jolle pääsisivät vain kaikkein mukavimmat muistojeni mummot. Heidän kuvansa laittaisin työpöytäni vastaiselle seinustalle, mummoenergiaa antamaan. Top-listalleni valikoitui kolme mummoa.
Listani kärkeen nousi äidinäitini sisar, Signe. Oikea mummoni ehti kuolla jo ennen syntymääni, mutta lapsettomassa avioliitossa elänyt Signe-täti ajoi mummonvirkaa hyvin.
Lapsensilmissäni hän oli ihmeellinen. Tädin kasvoilla oli näet aina lempeä, hyväntahtoinen ilme, mikä teki hänestä helposti lähestyttävän, satujen turvallisen mummotyypin.
Piirongin alla tädillä oli peltinen rasia, jossa hän säilytti vanhoja postikortteja. Tuon aarrelaatikon hän kaivoi esiin, kun menimme sisarieni kanssa vierailulle. Piirongin päällä oli posliiniesineitä, pöydillä Signe-tädin kirjailemia liinoja ja tuvan ikkunalla pelargoneja.
Postikorttien katselua seurasi odotettu hetki, kun hän kysyi: "Ottaako tytöt lemukkaa?"
Ja samalla hän jo aukoi lattiakellarin luukkua ja katosi pimeyteen palaten käsissään pullo vadelmaista. Jos innostuimme kihittämään, hän hymyili ja sanoi: "Mitä ne tytöt hupattaa."
Lue lisää mummomuistoista tiistain Kalevasta!