Minun lukijasuhteeni Timo K. Mukkaan alkoi jo lapsena. Meidän kotona oli sellainen salamyhkäinen harmaakantinen kirja, jota aikuiset piilottelivat lapsilta. Saimme kuitenkin kirjan käsiimme, ja siinä olikin paljon mielenkiintoisia tarinoita. Yksi sisälsi erityisen mehukkaan seksikohtauksen junan vessassa, luimme sitä naureskellen salaa monet kerrat.
Kyse oli suomalaisten kirjailijoiden yhteisantologiasta Rakastaa. Vetävimmän tekstin oli tehnyt kukapa muu kuin Timo K. Mukka. Hiukan myöhemmin luin Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin. Olin ehkä noin 11-12 -vuotias. Aikaisemminkin olin avannut kirjaa, mutta kun luulin sitä ensimmäisen aukeaman perusteella runokirjaksi, se jäi.
Siinä vaiheessa jo tiesin paremmin, kuka on Timo K. Mukka. Asuin itse itäisessä Lapissa, Kemijärvellä. Vaikka Mukka oli kotoisin Länsi-Lapista, luulen, että häntä pidettiin meidän omana kirjailijanamme. Hänestä oltiin hiukkasen ylpeitä ja samalla taivasteltiin. Timo K. Mukan varhainen kuolema ja siihen liittynyt julkisuus olivat myös puheenaiheita lapsuudessani, samaten Rauni Mollbergin elokuva, jonka paljaasta naturalismista kaikki lappilaiset eivät ehkä niin kovasti tykänneet. Kirja saatettiin kokea läheisemmäksi.
Vaikka olin kovin nuori, olin lukenut paljon aikuistenkirjoja, mikä ei varmaankaan ole kovin viisasta. Osa meni yli hilseen liian vaikeatajuisina. Mutta Mukka kolahti heti ihan täysillä. Syntisen laulun maailma ja henkilöt veivät mukanaan jo ensilukemalla. Se voi selittyä lappilaisuudella, vaikka oli kirjassa paljon minulle eksoottistakin.
Kotikyläni sijaitsee aikalailla Pellon korkeudella, mutta alle sadan kilometrin päässä itäisestä rajasta. Pellolaisilla oli avoin ja värikäs Ruottin puoli, meillä synkkänä tuijottava Neuvostoliitto umpinaisine rajoineen. Myös kirjan henkilöiden murre oli erilaista kuin mitä itse puhuin. Meillä lestadiolaisuus ei ollut niin hurmoksellista, ei ainakaan1970-luvulla, jolloin kasvoin. Iäkkäiden vanhempieni lapsuusmuistoissa taisi olla kyllä jotain vastaavia seurakokemuksia.
Näistä joistakin kulttuurisista eroista huolimatta kirjan hengessä oli jotain kovin tuttua. Jotain tavattoman luonnollista ja mukavaa. Erityisesti joissakin henkilöissä, kuten Mäkelän vanhassa äijässä.
Minun lapsuudenympäristössäni ei juurikaan ollut ikäisiäni lapsia, sen sijaan roppakaupalla vanhoja rivopuheisia ukkoja, jotka pelasivat korttia, lauloivat hävyttömiä lauluja ja puhuivat rumia. Ja kiroilivat, tai kuten meillä sanotaan, kirvasivat.
Vietin yksinäisenä lapsena pitkiä toveja tämmöisten ukkokerhojen ulkojäsenenä, jota saatettiin välillä hyväntahtoisesti härnätä, Lapissahan lapset kasvatettiin härnäämällä eli kiusoittelemalla ja joskus myös nolaamalla. Pieni viaton ja hyväuskoinen ihmisenalku haluttiin ilmeisesti turvallisissa kotioloissa karaista niin ettei maailmalla sitten kukaan enää höynäyttäisi.
Mäkelän äijä härnää Marttaa koko ajan ja samalla kuitenkin vahtii ja valvoo, mitä tyttö tekee. Tyttö vastaa samalla mitalla, isommallakin.
Äijän ja Martan dialogissa on paljon minulle tuttua huumoria. Mustaa, synkkää, suoraa ja rivoa huumoria. Meidän Lapin lasten mielestä ihan arkipäiväistä huumoria. Ronski dialogi oli kovin tuttua, se oli sitä sitä samaa lappilaista ilmaa, mitä itse hengitin.
Tokihan esimurrosikäistä Mukan vahva seksuaalikuvaus kiehtoi, kiihotti ja pelotti. Mutta vaikka kirja veti mukaansa paljolti juuri tästä syystä, kyllä verevät ja todenmakuiset henkilöt kiskoivat maailmaansa myös. Lapissahan piisaa puhetta seksistä, mikä ei oikeasti tarkoita, että siellä oltaisiin sen kiimaisempia kuin muuallakaan. Seksiväritteisyys puheissa ei ole niin kamalan vakava asia, se vain kuuluu kulttuuriin.
Vaikka Syntisessä laulussa on aika haikea, alakuloinen ja murheeseen vetävä vire erityisesti lopussa, missä itsemurhan tehneen isä-Jussin ruumista tuodaan veneellä kotiin Nilikodan ladolta järven takaa, minä pidin ja pidän yhä kirjaa myös hauskana.
Siinä on paljon naurua, meidän lappilaisten omaa naurua. Mukan huumori on tilannehuumoria. Äijä piilottaa Martan vaatteet ja tyttö reuhuaa alastomana niitä etsien, ja äijä huutaa: "Mie purhautan sulta piimän tisseistä jos et heitä nukkumasta alasti!"
Vanhemmatkin nuhtelevat tyttöä, joka isän mukaan "pellaa persettä vanhalle miehelle" ja äiti epäilee että tytöstä tulee samanlainen "perseen kauppias kuin huonomaineisesta Liinukorven Ainosta". Ronskia, mutta samalla aivan tavallista.
Hauska on sekin kohtaus, missä äijä ilkkuu Marttaa tämän rakastumisesta lappalaiseen, ja Martta kostoksi tunkee äijän pään jalkoväliinsä, vetää hameen yli ja pitää äijää satimessa niin kauan, että toinen yskii jo tulipunaisena. Sittenpä äijä huutaa häpeissään ja kiihtyneenä että "Katoppa roisto mie yölä tulen ja raapasen tulen karvhoihin, opit!"
Vastaavanlaisia kohtauksia on useita. Välillä huumori esiintyy hyvinkin rujona ja inhorealistisena, kuten siinä kun saarnaaja ajaa pahaa henkeä pois nuoresta Elina-tytöstä.
No, en sentään väitä silti Mukkaa varsinaisesti humoristiksi mutta koomista tilannesilmää hänellä kyllä on ollut. Itse muutin16-vuotiaana Lapista Ouluun. Joskus 17-18-vuotiaana kuuluin aika tiiviisti muutaman tytön ja pojan porukkaan, joka oli kiintynyt mm. Mukan kuvaamien seksikohtausten rujoon huumoriin.
Erityisesti Martan ja Kurki-Pertin kohtaamiset innostivat meitä nuoria - taisimme olla kovin samanikäisiä kuin Mukka kirjaa kirjoittaessaan. Me viihdytimme toisiamme ja itseämme pölisemällä erilaisissa sopimattomissa tilanteissa Mukan kirjoista poimittuja sloganeita. Niistä parhaat irtosivat juuri Syntisen laulusta, Martan ja Kurki-Pertin ensimmäisestä kohtaamisesta. "Lähe hihtamhaan!" Tämän kun joku sanoi, heti tiedettiin, mille aihealueille nyt siirryttiin.
Meitä ilahdutti suuresti se, kun kovin lyhyeksi jääneen aktin jälkeen Martta kysyy pettyneenä: "Mikset sie pitemphän?", johon Kurki-Pertti: "Ei sitä saata...kukhaan. Net tullee rasvat ylös ja silloin se on mahoton. Mie piän, että se on hyvä jos kymmenen minuttia saattaa. Viis minuuttiaki on jo hyvä..."
Silloin nauratti, mutta nykyään vähemmän. Kyseisen Kurki-Pertin lausuma on tullut monet kerrat mieleen myöhemminkin elämän varsitiellä... Esimerkkini ovat juuri Maa on syntisestä laulusta. Se on yhä suosikkini Mukan kirjojen joukossa. Siinä on verevää yhteisökuvausta ja vaikuttavia henkilöhahmoja. Lyyrinen ja realistinen rytmittyvät luontevasti ja alakuloista tunnelmaa elävöittää mehevä dialogi.
Pidän paljon myös romaanista Laulu Sipirjan lapsista. Siinä on niinikään huumoria, pehmeässä muodossa. Ynnä sama alakulon tunnelma. Sipirjalaisten huumori ei ole kovinkaan julkeaa, se ei iske vasten naamaa vaan saa lukijan hiljaa hymyilemään. Suutari Soldatkin on maailmankirjallisuuden klassikoiden kaltainen tragikoominen hahmo erikoisine ruumiinominaisuuksineen.
Kirjan heikko puoli on, että se loppuu kuin kesken. Sen sijaan Syntinen laulu on kokonainen, ehjä teos, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Mitään ei jää sanomatta. Mukkaa on verrattu nobelkirjailijaamme F.E.Sillanpäähän ja ihan aiheesta. Heidän aihepiireissään ja maailmoissaan on aistittavissa samanlaista henkeä. Mutta myös eroja.
Asun nykyään Sillanpään maisemissa Hämeenkyrössä. Olen sitä kumpuilevaa, rehevän kasvillisuuden ja yöllisen hämärän peittävää maisemaa tuijotellessani miettinyt, kuinka paljon luonto ohjaakaan taidetta. Sillanpää oli mestari kuvailemaan rakkautta, romantiikkaa ja seksiä niin tyylikkäästi, että lukija huomasi vasta matkan päästä että kas, siinähän tapahtui yhdyntä.
Mukan seksikohtaukset eivät jää huomaamatta. Me lappilaislähtöiset emme osaa kätkeä, vaan menemme heti asian paljaaseen ytimeen. Niinhän luontokin tekee. Lapin karu ja tyly luonto vaatii ihmiseltä sopeutumista vastakkaisiin voimiin. Kesä on lyhyt lämmin välähdys, mutta emme siitäkään saa nauttia ilman että joku pilaisi - sääsket. Puita, pensaita ja kukkasia on paljon vähemmän kuin etelässä. Ne eivät kasva kovinkaan runsaiksi, kun maa on karua ja halla vaanii.
Kesäyön valossa ei myöskään löydy piilopaikkoja. Syksyn kauneus kestää hetken vain, kuolema on heti käsillä. Talvella on sitten niin pimeää, että se repii jo sielua auki. Etelässä olen törmännyt myös aika toisenlaiseen tapaan lukea Mukkaa kuin meillä pohjoisessa. Etelässä ei juurikaan nähdä Mukan kirjoissa, edes Syntisessä laulussa, huumoria. Ehkä se selittyy lappilaisella mustalla huumorilla. Se on kovin omaleimaista ja usein raadollista. Joskus tuntuu, että eteläläiset huomaavat vain sen mustan, ja huumori jää pimentoon.
Tokihan Mukan tuotannossa on näitä rakkauden ja kuoleman balladeja ja subjektiivisen ahdistuksen kuvausta, mikä ei juuri naurata. Mutta silti koen, että Timo K. Mukan kirjailijakuva on tässä mielessä turhan kapea.
Olen kyllä itsekin kokenut sen, että musta huumori ei avaudu. Ei ainakaan sellainen, joka kohdistuu kertojan omaan itseen ja omiin epäonnistumisiin. Ironia tulkitaan herkästi raskasmielisyydeksi ja katkeruudeksi. Lappilainen puhuu hämmentävän paljon itsestään, kertoo avoimesti tarinoita omasta historiastaan. Sitä ei ainakaan Hämeessä harrasteta. Ensimmäisenä syksynäni Tampereella kaksikymmentä vuotta sitten sain sosiologian opiskelijakollegoilta tylyä palautetta: "Sinä Katariina teet itsestäsi tarinan."
Mitä pahaa siinä on, mietin ihmeissäni. Ehkä kyse oli jonkinlaisesta myötähäpeästä, kun toinen tonttu tolvana kertoi hyvinkin kipeitä asioita itsestä, asioita, joita on hyvän tavan mukaisesti totuttu pitämään salassa ja omana tietona.
Tätä samaa itsensä paljastavaa avomielisyyttä on Mukan tuotannossa paljon. Ensimmäisen kirjansa Maa on syntisen laulun hän teki vielä toiveikkain mielin, viattoman tietämättömänä tulevasta palautteesta. Paineet näyttämisestä olivat suuret, kylässä ihmeteltiin aikuista miestä, joka ei tee töitä, vain kirjoittaa. Mukka ilmeisesti toivoi saavansa kirjailijana raskaita metsätöitä helpomman ja varmemman elannon. Me tiedämme kuinka siinä kävi, köyhyys ei hellittänyt otettaan koskaan.
Pettymys Syntisen laulun tyrmäyksestä kriitikkopiireissä on varmasti ollut esikoiskirjailijalle kova. Ei Mukka varmaankaan osannut arvata, kuinka paljon hänen herkästi ja vaistonvaraisesti piirtämänsä kuva tästä eräästä lappilaiskylästä loukkaisi erityisesti eteläsuomalaisia kriitikoita. Sen on täytynyt haavoittaa herkkää taiteilijasielua syvästi. Myöhemmässä tuotannossaan Mukka siirtyykin enemmän subjektiiviseen kuvaukseen.
Olen miettinyt sitä, millaiseksi kirjailjan myöhempi tuotanto olisi tullut, jos esikoisteoksen vastaanotto olisi ollut kokonaan toisenlainen. Jos kirjailijaa olisi kiitetty juuri verevästä yhteisökuvauksesta, dramatiikan tajusta, monitasoisesta dialogista... Jos apurahahanatkin olisivat auenneet jo ennen vuotta 1972, jolloin Mukka sai 5-vuotisapurahan.
Ehkä Mukka olisi jatkanut tuotantoaan toiseen suuntaan. Tiedä, kuinka humoristinen, ja tarkkanäköinen ja rehevä kansankuvaaja sieltä olisi noussut. Negatiivinen palaute varmasti käänsi herkän ja haavoittuvan nuoren taiteilijasielun sisäänpäin.
Mutta tämä on tietysti turhanpäiväistä jossittelua, Mukka kirjoitti tiiviissä tahdissa yhdeksän hienoa teosta. Niistä riittää ammennettavaa monella tavalla vielä nytkin. Timo K. Mukka on aina ajankohtainen.