Suomi-neidon nykyisestä pääkaupungista ajaa entiseen ykköskaupunkiin Turkuun autolla parissa tunnissa ja matkaa kertyy noin 170 kilometriä. Huomattavasti mutkaisempi vaihtoehto välin kulkemiseen on perinteikkään Kuninkaantien seuraaminen.
Päätimme kaveriporukalla tutustua aikoinaan Ruotsin läntiset ja itäiset osat toisiinsa liittäneeseen reittiin polkupyörillä. Kohdevalintaa helpotti se, että kaupunkien välillä kulkee valtakunnallinen Kuninkaantien pyöräilyreitti. Matkaa piti kertymän vähintään 250 kilometriä ja polkemiseen varasimme aikaa reilut kolme päivää.
Matka Oulusta Helsinkiin yöjunalla oli helppo, mutta paluu raiteita pitkin Turusta takaisin valkoiseen kaupunkiin oli kinkkisempi järjestettävä kuin kukaan osasi odottaa. VR:n aikataulut pätevät vain matkustajiin, eivät matkatavaroina matkustaviin pyöriin. Esimerkiksi yöjunassa pyörät saattavat päätyä Turusta Vaasaan pyöräilijöiden nukkuessa vaunussa, joka kolkuttelee Rovaniemelle saakka.
Pyörien saaminen junaan kannattaa Kuninkaantien kokemusten mukaan varmistaa aina puhelimella.
Pohjanmaalta lähteneelle seurueellemme Kuninkaantien korkeuserot olivat huikeita. Helsingin ja Turun välillä oli vain muutama useamman kilometrin tasainen pätkä. Muuten mentiin joko ylös- tai alaspäin.
Alamäkiin vauhti kiihtyi nopeimmillaan yli viiteenkymmeneen kilometriin tunnissa. Muutamaa sekuntia myöhemmin piti ottaa käyttöön pyörän kaikkein pienin vaihde ja tyytyä alimmillaan kuuden kilometrin tuntivauhtiin.
Mäet olivat kuitenkin yksi Kuninkaantien mahtavuuden tärkeimmistä tekijöistä. Oli hienoa ajaa tiellä, jossa oli paljon sekä mäkiä että tiukkoja mutkia. Tässä mielessä parhaat maisemat olivat Kirkkonummen ja Siuntion välillä.
Helsingistä Espoonlahdelle reitti oli varsin kaupunkimainen. Nähtävää riitti paljon: Westendin hulppeista omakotitaloista merellä kulkeneisiin komeisiin purjeveneisiin.
Kirkkonummella matkan luonne vaihtui huomattavasti maalaisemmaksi. Maisemia hallitsivat lähes kypsät tuulessa rinnepelloilla lainehtineet vehnäpellot.
Lähempänä Turkua ajoimme myös kokonaisen tillipellon ja suuren sipuliviljelmän ohi. Niissä kohdissa huomasimme pyöräilyn olevan aistien kannalta kokonaisvaltainen harrastus: näön lisäksi ympäristön haistaa ja kuulee. Tuntoaistilla puolestaan kokee tien ja sään. Lähemmäksi luontoa ei tiellä voi päästä.
Valtakunnallinen pyöräilyreitistö on vedetty harkittuihin paikkoihin. Matka Kuninkaantiellä vahvisti käsitystä, sillä liikenteen seassa vilkkailla teillä piti ajaa vain muutama lyhyt pätkä. Toisaalta näkemistä oli kymmeniä kertoja enemmän kuin matka-ajan minimointiin suunnitelluilla suorilla teillä. Myös varsinaisia nähtävyyksiä ja erilaisia turistikohteita olisi ollut vaikka koko kuusihenkisen porukkamme kaikille sormille.
Helsingin ja Turun välinen reitti oli myös kaikin puolin siisti, eikä lasinsiruista ollut haittaa. Pääasiassa kuljimme hyvillä kestopäällystetyillä teillä, mutta myös sorapätkiä oli mukana. Ilman reittimuutoksia Kuninkaantielle ei kannata lähteä maantiepyörällä. Lähtipä reissuun millaisella pyörällä tahansa, reittiä ei voi sanoa oululaisesta näkökulmasta helpoksi - mäet vaativat veronsa.
Suurin ongelma noin 320 kilometriin venyneellä retkellämme olivat pyöräilyreitin puutteelliset merkinnät. On selvää, että kaupungissa karttaa joutuu lukemaan, eivätkä merkinnät voi olla täysin aukottomia monimutkaisessa ympäristössä.
Sen sijaan maaseudulla merkkeihin pitäisi voida luottaa niin, että karttaa tarvitsisi vain reittivalintoja tehdessä. Ikävä kyllä Kuninkaantiellä näin ei ollut, vaan monesta ris-
teyksestä puuttui merkintä kokonaan. No, onneksi eksyminen on osa seikkailua.