Finlandia-ehdokas
Bo Carpelan: Kesän varjot.
Otava 2005.
Nuorena runoilijana Bo Carpelan oli yhtä synkeä ja niukka kuin Ruotsin kuulut "fyrtitalistit", 40-lukulaiset. Ikääntyneenä prosaistina hän on valmiimpi tunnustamaan elämän rikkauden, mutta tietoisuus kaiken ohimenevyydestä tekee ilosta punnittua, toisinaan salaperäistä ja melkein mystillistä.
Kesän varjot tuo mieleen Carpelanin myöhäiskauden mestariteokseksi julistetun, 1993 Finlandia-palkitun Alkutuulen. Molemmissa romaaneissa aika on vain vaivoin sidottu nykyhetkeen tai tietoisuus valvetilaan.
Tärkeintä ovat kuvat, jotka Carpelanin muun tuotannon myötä ovat kypsyneet henkilökohtaiseksi symboliikaksi. Lukija tehtäväksi jää jälleen arvuutella kaikkien lintujen ja huoneiden merkitystä.
Alkajaisiksi Mattias Bergmark palaa lapsuutensa kotitilalle. Kutsun esittää Sonja, joka ensimmäisenä sotakesänä oli 22-vuotias kaunotar ja Mattias häneen rakastunut 8-vuotias poikanen.
Mattiasta painaa jokin, jota tällaisissa tarinoissa on tapana kutsua "kipeäksi muistoksi", mutta Carpelanin käsittelyssä se pelkistyy nopeasti kysymykseksi muistin luonteesta.
Lapselle unet ja unelmat ovat todellisia kuin ruoho ja tuuli, aikuiselle ne ovat kerroksiksi kasvavia mielikuvia asioista, joita ei voi sivuuttaa, vaikka haluaisikin - katumus, kaipaus, kuolema.
Jossakin näiden kahden olotilan välissä on raja tai kynnys.
Se muistuttaa eräiden ranskalaisten psykoanalyytikoiden kuvausta lapsen astumisesta kielen piiriin, jonka taakse jäävistä asioista ei sen jälkeen voi enää tietoisen mielen avulla puhua. Tai ehkä sittenkin Carpelanille tärkeää Ingmar Bergmanin Mansikkapaikkaa, elokuvaa ihmisen kyvyttömyydestä olla kotonaan kypsässä vanhuudessaan ja mahdottomuudesta palata lapsuuden siunattuun tietämättömyyteen.
Mattiakselle kieli herättää itseä koskevien kysymysten loputtoman sarjan. Etsinnän alkuna se on myös menetyksen merkki. Kieli erottaa siitä, mihin lapsi tunsi vaistomaisesti kuuluvansa, mutta samalla ero mahdollistaa eräänlaisen minän salakirjoituksen, muilta kätketyt merkitykset ja viestit.
Pienen Mattiaksen ilo oli suloisen katkeraa: "Uusi outo tunne asettuu minuun, niin kuin aikuisen ruumis lapsen ruumiiseen, käsittämätön sammaltava kieli. En voi puhua sitä kieltä kenenkään kanssa. kukaan ei minua. Kukaan ei näe minuun."
Ikääntynyt Mattias empii yhä karttuneen elämänkokemuksen arvoa suhteessa hukattuun viattomuuteen: "Olen etsinyt sovitusta ja löytänyt ajallisen etäisyyden. Se tekee minusta vieraan."
Kesän varjot on pohjoismaista kertomataidetta kaihertavan apeuden klassikko jo syntyessään. Siinä huolettomuuden hetket ovat lyhyitä, lämpimiä ja hämäriä kuin juhannusyö.
