Itäsaksalainen taitoluistelutähti Katarina Witt pukeutuneena DDR:n nuorten pioneerien siniseen asuun haastattelemassa entisiä itäsaksalaisia suuruuksia ja kadunmiehiä. Näin pitkälle on edetty itäsaksalaisessa nostalgiassa, jota kutsutaan myös saksalaisperäisen sanan pohjalta ostalgiaksi.
Ostalgiaa on näkyvässä muodossa jatkunut pari vuotta. Trendin aloitti elokuva "Good bye, Lenin", joka kertoo itäsaksalaisista kohtaloista hyvin empaattiseen sävyyn. Sen jälkeen on tullut kirjoja ja televisio-ohjelmia, joista Wittin vetämä "Die DDR-Show" on viimeisin.
Reilut kymmenen vuotta ehti kulua Berliniin muurin murtumisesta, ennen kuin itäsaksalaiset toden teolla innostuivat muistelemaan menneisyyttään DDR:ssä. Totta kai kaipuuta manalle mennyttä maata kohtaan on ollut kaiken aikaa, varsinkin niiden joukossa, joille Saksojen yhdistymisessä ei käynyt hyvin.
Varoittavia sormia on jo noussut pystyyn DDR:n käärimisestä karamellipaperiin. Televisio-ohjelmien sävy on toden totta myötäelävän positiivinen. DDR-läisen arjen pikku puutteista ja vastoinkäymisistä kerrotaan pilke silmäkulmassa. Toisinajattelijoiden vankilatuomiot, muurinylittäjien ampumiset tai Stasin alituinen läsnäolo eivät sitä vastoin ole näiden ohjelmien keskeistä antia.
Itäsaksalaisilla on tarve tulla hyväksytyksi. Heidän pitää pystyä todistamaan itselle ja muille, että vaikka DDR:n valtio oli epäonnistunut luomus, eivät sen kansalaiset olleet sen tyhmempiä tai lahjattomampia kuin länsiserkkunsa.
Sillä joka oli ehtinyt elää vaikkapa kolme vuosikymmentä stalinistisessa saksalaisvaltiossa, on nyt halu todistaa, ettei kaikki ollut pelkkää kärsimystä. Ilmiö lienee yleispätevä: ihminen on sopeutuvainen eläin ja pyrkii näkemään asioiden hyvät puolet jotta jaksaisi ja kestäisi. Kun tähän vielä liitetään muistot kultaava valkoiva muisti, ei ihme että DDR:stäkin löytyy jälkikäteen kasapäin valopilkkuja.
Jos tänään lähtee tekemään gallupia itäsaksalaisten keskuuteen, lienee täystyöllisyys asia, joka useimmiten mainitaan DDR:n hyvänä puolena. Ynnä ilmainen terveydenhoito, koulutus ja lastentarhat.
DDR oli toiselle poliittinen pakkopaita, toiselle yhteiskunta joka teki päätökset sinun puolestasi. Oma-aloitteisuuden opettelu oli monille tuskien taivalta yhdistyneessä Saksassa. DDR-läistä turvallisuuden tunnetta ovat monet jääneet kaipaamaan, niin kummalliselta kuin se meistä länsimaalaisista tuntuukin.
Tämän päivän Saksa on yksi suuri möhkäle, jossa länsisaksalainen yhteiskunta on levittäytynyt muutama sata kilometriä itäänpäin.
DDR:n rauniosta ei montaa kiveä jäänyt jäljelle, yhtä vähän kuin Berliinin muurista. Sosialistisen Saksan talous oli paljon huonommassa jamassa kuin kukaan oli uskonut. Kombinaatit kaatuivat. Jäljellejääneet elinkelpoiset rippeet siirtyivät läntiseen omistukseen. DDR:ssä tehtiin hyvää olutta ja kuohuviiniä, mutta paljon muuta ei ole säilytynyt omalla nimellään hengissä järjestelmän muututtua.
DDR:n perintö onkin enemmän ei-materiaalista laatua. Naisten työssäkäynti, abortin saamisen helppous ja kirkon konfirmaatiota vastaava teini-ikäisten aikuistumisjuhla (Jugendweihe) ovat säilyneet itäisen Saksan ominaispiirteinä muurin murtumisen jälkeenkin.
Ostalgialla ei DDR:ää enää saada henkiin. Se on verraten harmiton tapa sukeltaa menneisyyteen.