Matti Lackman. Ansiokas oululainen historiantutkija professori Pentti Matti Sakari Lackman menehtyi äkillisesti Oulussa 21.4.2026. Hän oli syntyi Simossa 24. helmikuuta 1948.
Lahjakas nuorukainen opiskeli Kemin lyseossa, josta hän valmistui ylioppilaaksi 1969. Hän suunnitteli itselleen aluksi taiteilijan uraa, mutta katsoi sitten historian opinnot Oulun yliopistossa järkevämmäksi. Tähän valintaan vaikutti varmasti myös se, että hän solmi 1974 avioliiton Eija Snellmanin kanssa. Vaikka taiteilijaura jäi, taideharrastus säilyi läpi elämän.
Lackman valmistui filosofian kandidaatiksi 1976 ja auskultoi se jälkeen Oulun normaalilyseossa tavoitteenaan historianopettajan ura. Samalla hän pätevöityi myös kansalais- ja työväenopiston opettajaksi ja rehtoriksi. Opiskelijatoverien keskuudessa Lackman herätti jo tuolloin huomiota rennolla huumorillaan, mutta myös päättäväisyydellään. Hän oli myös aktiivisesti mukana historianopiskelijoiden aineyhdistys Tiiman toiminnassa. Noihin aikoihin hän aloitti myös lehtityönsä ja kirjoitti ahkerasti artikkeleita eri lehtiin. Hänen tutkimuksensa suuntautuivat erityisesti Suomen sotavuosiin.
Tutkimusaiheiden valinnoissa Lackman oli poikkeuksellisen rohkea, mikä ilmeni selvästi muun muassa hänen 1985 Jyväskylän yliopistossa julkaistussa väitöskirjassaan Suomen kommunistisen puolueen suhde talonpoikaiskysymykseen ja talonpoikaisliikkeisiin 1918–1939. Myöhemmin hän harmitteli sitä, että historiassa aihevalinnat saattavat iskeä tutkijaan erilaisia leimoja, vaikka hän pyrkii vain kuvaamaan historiallisia ilmiöitä mahdollisimman objektiivisesti.
Lackman valittiin 1983 Oulun silloisen työväenopiston rehtoriksi. Hän kehitti tätä laajaa opinahjoa persoonallisella tavallaan ja panosti sen kursseissa humanistisiin ja taitoaineisiin. Lackman johti opistoa ansiokkaasti kaikkiaan 30 vuotta ja jäi eläkkeelle keväällä 2013. Tästä opinahjosta kehittyi hänen aikanaan eri puolilla Suomea arvostettu Oulu-opisto.
Päätyönsä ohella Lackmanilla riitti energiaa myös Oulun Historiaseuran toimintaan. Hän oli pitkään seuran puheenjohtajana. Seura julkaisi lukuisia Scripta Historica -kokoomateoksia ja monografioita, joissa käsiteltiin monipuolisesti Oulun ja Pohjois-Suomen historiaa. Paljolti Lackmanin ansiosta myös historiaseuran järjestämistä luentosarjoista tuli hyvin suosittuja. Hän oli itsekin taitava puhuja, joka ei lunttilappuja tarvinnut.
Lackman oli historiantutkijaksi poikkeuksellisen sosiaalinen ja hän solmi monia ystävyyssuhteita eri puolilla Suomea toimiviin tutkijoihin. Tämä heijastui selvästi Simossa järjestettyjen Viantiejoen-symposiumien toimintaan. Näistä kesäisen rennoista luennoista tuli suosittuja tutkijoiden keskuudessa. Tämän humanistisen metodin hän vei myös Oulun Suomalaiseen Klubiin, jossa järjestettiin samantyyppisiä esitelmiä. Unohtaa ei sovi, että hän toimi myös Oulun Paasikiviseuran puheenjohtajana.
Vuosien saatossa Lackmanin tutkimukset kohdistuivat ennen muuta jääkäriliikkeeseen, jossa hän rikkoi pelotta tabuna pidettyjä totuuksia. Hän ei kuvia kumarrellut myöskään tutkiessaan punaisia, läskikapinaa tai muita historia-aiheita. Samalla hän puolusti systemaattisesti historiantutkijoiden tutkimuksen vapautta. Hänen mielestään varsinkin sotahistoriassa oli paljon itseoppineita ”tutkijoita”, jotka usein asettivat ammattitutkijoiden näkemykset kyseenalaisiksi. Lackman oli itse ahkera arkistomyyrä, joka korosti töissään arkistotutkimuksia ja primäärilähteiden käyttöä. Siksi hän nautti suurta arvostusta kollegojen keskuudessa.
Lackman oli myös ahkera lehtikriitikko. Hän ruoti ammattitaidolla lukuisia Suomen ja poliittisen historian teoksia Kalevan palstoilla. Tasavallan presidentti myönsi hänelle tutkimuksellisista ansioista professorin arvonimen 2008. Hän oli myös Suomen ja poliittisen historian dosentti Oulun, Itä-Suomen ja Turun yliopistoissa.
Lackman toi kirjoituksissaan näkemyksessä arkailematta esille. Tämä ilmeni selvästi hänen viimeiseksi jääneessä mielipidekirjoituksessa, joka julkaistiin Kalevassa vain pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Siinä hän voimakkaasti puolusti Kansallisarkiston Oulun yksikköä ja vaati, että sen toiminta saa jatkua entiseen tapaan. Uutteralta tutkijalta jäi viisi tutkimushanketta kesken.
Hänen mottonaan oli vanha roomalainen viisaus: Lingua haeret metu. (Pelko kangistaa kielen.) Tämä repliikki on lähtöisin roomalaisen Publius Terentius Aferin komediasta. Se pitää paikkansa tänäkin päivänä.
Matti Lackmania jäävät kaipaamaan vaimo Eija, tyttäret Sanna, Minna ja Pauliina perheineen sekä laaja joukko kollegoja ja ystäviä.
