Eero Reijonen marssii sisään Muhoksen nuoriso- ja voimailutalolle.
"Siinä se molski olla mollottaa", Reijonen sanoo ja riisuu lippalakkinsa päästään.
Mollottaa tyhjänä, vaikka on urheiluharrastusten prime-time. Tähän aikaan alkuillasta molski pitäisi olla täynnä käsivarsiheittoja ja vyörytyksiä harjoittelevia painijoita, isompia ja pienempiä. Vaan ei ole, ovikin on lukossa.
Painimisen jytkettä ei ole salissa kuulunut enää moneen vuoteen. Maailmanmestari Tapio Sipilän pitäjässä ei enää painita. Laji on pyyhkäisty historiaan myös perinteikkään painiseura Muhoksen Voiton toiminnasta.
"Kyllä tuntuu surkealta", 40 vuotta Voiton ja suomalaisen painin eteen töitä paiskinut Reijonen tunnustaa.
Seuran viimeiset painijat saateltiin Oulun Pyrintöön vuosituhannen vaihteessa. Sen jälkeen ei ole uusia tullut - tosin kyselijöille ei olisi ollut mitään tarjollakaan, kun valmentajatkin löivät hanskat tiskiin.
"Tympeä homma. Muhos on aina ollut tunnettu painipitäjä", kuntosalin puolelta molskille piipahtava entinen painija ja painivalmentaja Antti Rasinkangas tuhahtaa ja vetäisee vanhasta muistista salin nurkkaan unohtuneen jumppajussin pari kertaa niskalenkistä mattoon.
Voi melkein kuulla, kuinka mykkä harjoitusvastustaja ähkäisee tyytyväisenä. Toimettomuus harmittaa sitäkin.
Aika ajoi
painin ohi
Reijonen, Rasinkangas ja paikalle pyyhältänyt entisten valmentajien kerhoon kuuluva Topi Pikkarainen latelevat monta hyvää syytä muhoslaisen painin kuolemalle.
"Yksi taitekohta oli, kun Tapsa (Sipilä) lopetti Soulin olympialaisten (1988) jälkeen. Kaksi vuotta siitä, eikä meillä ollut enää yhtään miespainijaa. Tapsa oli sellainen esikuva", Reijonen sanoo.
Valmentajilta loppui innostus, junioreita alkoi tulla aina vain nihkeämmin ja 1980-luvun alussa valmistunut voimailutalo oli liian steriili paikka painille, kolmikko listaa.
"Henki jäi seuran omalle salille", Reijonen sanoo ja viittilöi painisalin ja kahvion väliseen ikkunaseinään.
"Kuka sitä viitsii treenata, kun ikkunan takana notkuu tyttöjä ja poikia katsomassa."
Pikkarainen ei tyydy näin vähään. Hän osuu naulan kantaan hakemalla syitä vähän pintaa syvemmältä - eikä nyt puhuta vain paikallisesta ongelmasta. Muhoksen kanssa samassa vuotavassa veneessä on koko paini-Suomi.
"Aika ajoi painin ohi."
"Se jäi muiden lajien jalkoihin. Olisi pitänyt mennä mukaan markkinatalouden pyörteisiin", Pikkarainen toteaa.
Pyyhkeitä tuleee myös Kansainväliselle painiliitolle, joka on sääntömuutoksilla onnistunut pilaamaan lajin lopullisesti.
"On se nykyään niin omituista puuhaa, kun maailmanmestaruudenkin voi voittaa tekemättä yhtään suorituspistettä", Reijonen hämmästelee.
Sali turvoksiin
asti täynnä
Eero Reijosen surkean tunteen ymmärtää. Hän on elänyt molskin reunalla Muhoksen painin kulta-ajat.
"Viisi kertaa voitettiin miesten joukkuemestaruus. Painijoita oli niin paljon, että joukkueeseen piti karsia - eivätkä he olleet mitään junioreita, vaan aikamiehiä", Reijonen sanoo.
Reijonen muistaa 1950-luvulta Voiton harjoitukset työväentalon alakerrassa. Silloin painittiin ja jumpattiin olkimolskilla. Ilma oli hienhajusta sakeana.
"1960-luvulla saimme oman painisalin. Silloin tuntui, että nythän se repeää."
Niin repesikin, melkein. Reijonen sanoo, että sali oli turvoksiin asti täynnä.
"Piti jo vähän valkata, ketä otetaan mukaan ja ketä ei. Sitten saatiin tämä uusi uljas talo... Ja nyt kaikki on hiipunut pois."
Intoa puhkuvien painijoiden lisäksi seurassa oli sen voiman vuosina sydämensä lajille antaneita valmentajia, jotka jaksoivat illasta ja vuodesta toiseen.
"Niin kuin Rannan Mikko. Hän oli avioliitossa Maijansa kanssa, mutta naimisissa painin kanssa. Hän se piti hommaa kasassa", Reijonen naurahtaa.
"Eihän kukaan enää ole valmis sitoutumaan sillä tavalla kuin ennen, eivät valmentajat eivätkä urheilijat."
Kreikkalais-roomalaisen painin SM-kisat Lapualla lauantaina ja sunnuntaina. Pohjois-Suomesta kisoihin osallistuu kolme painijaa Haukiputaan Heitosta ja Oulun Pyrinnöstä sekä yksi Lapin Veikoista.