Yhdentoista vuoden takaisen Viikko-Kalevan (29.2.2004) kolumninsa otsikossa kansainvälisten suhteitten professori Jouni Suistola esitti kysymyksen: Onko se ”vain historiaa”. Sanalla ”se” hän ei viitannut mihinkään erityiseen tapahtumaan vaan kiinnitti huomionsa historia-sanalle arkipuheessa annettuun piilomerkitykseen: ilmaisulla ”se on historiaa” tarkoitetaan yleensä sitä, että asia tai ilmiö on käynyt merkityksettömäksi tai peräti painolastiksi. Joutaa unohduksiin, sinne historian romukoppaan.
Toisaalta toteamus ”loppu onkin sitten historiaa” viittaa aivan päinvastaiseen: tapahtumiin ja ihmisiin, joista kerrotaan kouluhistorian oppikirjoissa ja maailmanhistorian yleisesityksissä.
Molemmissa tapauksissa puhe ilmentää näkemystä, jonka mukaan historia on jotain sellaista, mikä ei koske meitä: se voidaan ymmärtää synonyymiksi sanalle unohdus tai vaihtoehtoisesti sanalle sankaritarina, eikä kummallakaan ole yhteyttä siihen, mitä me itse olemme, teemme ja ajattelemme tässä ja nyt, omassa arjessamme.
Voidaan tietysti väittää, ettei kukaan tosissaan ajattele noin, että kyse on ”vain sanoista” ja viattomista vertauskuvista. Ilmaisut kuitenkin sekä heijastavat että suuntaavat käsitystämme ”vain historiasta”.
Kolumnissaan Jouni Suistola totesi historiattomuuden Suomessa lisääntyneen samaa tahtia kuin historiantutkimuksen uudet suuntaukset ja avaukset ovat osoittaneet merkityksensä paitsi kansakunnan menneisyyden myös nykyisyyden hallinnalle.
Tämä oli hänen mielestään seurausta tekniikan ja kovien tieteiden riemukulusta ja tietoyhteiskunnan tulosta. Niin sanotut pehmeät tieteet, historia mukaan lukien, olivat toki hyötyneet tietoyhteiskunnasta, mutta kovat olivat määränneet tahdin.
Kun kovien tieteiden tehtävänä on ollut suunnitella tai hallita sellaista ja vain sellaista mitä ei vielä ole, niiden aikaperspektiivi on suuntautunut eteenpäin. Taakseen, joskus jopa sivuilleen on ollut hyödytöntä vilkuilla. Mutta kun historiantutkija suuntaa katseensa menneisyyteen, hän ei tutki sellaista mitä ei enää ole, ja hän tulee väistämättä vilkuilleeksi myös sivuilleen ja eteenpäin.
Historia ei tutkimuksen kohteena tarkoita pelkkää menneisyyttä eikä tieteenalana ehdottoman totuuden kertomista menneisyydestä.
Historiankirjoitus on aina menneisyydestä tehty tulkinta, joka ei voi täydellisesti tavoittaa kohteensa itseymmärrystä ja elettyjä merkityksiä, vaikka pyrkimys olisi kuinka vilpitön. Tulkintoja rajaavat ja kyllästävät väliin jääneen ajan ja nykyhetken ymmärryksellemme asettamat ehdot ja oletukset. Ne ovat väistämättä sidoksissa tulkitsijan omaan aikaan siitä nousevien kysymysten ja siitä saamiensa merkitysten kautta. Niinpä historiantulkinnat myös tuovat merkityksiä nyt-hetkeen, joka kantaa sisällään niin menneisyyden tekoja kuin tulevaisuuden odotuksia.
Ehkä historiantutkijat voivat osittain syyttää itseään marginaaliin joutumisesta?
Turun yliopiston kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen on usein korostanut niin sanottujen uusien historioiden aktiivista roolia ja puhunut perinteisen historiantutkimuksen nykyisyyden pelosta.
Hänen käsityksensä mukaan positivistiseen objektiivisuuden ideaaliin perustuva oletus ulkopuolisen asiantuntijan asemasta teki historiatieteestä nykyisyyden suhteen kyvyttömän. Aiemmin kansakunnan kaapin päällä istuneiden historioitsijoiden paikan valtasivat muut tieteet, taiteet ja journalismi.
Jouni Suistolan näkemykseen yhtyen ja vielä hieman kärjistäen kuitenkin väittäisin, että samaan aikaan noita nykyisyyden suhteen kyvykkäitä tieteenaloja (ehkä taiteita ja journalismiakin?) on vaivannut jonkinlainen menneisyyden pelko. Tämä on ilmennyt kyvyttömyytenä tai ainakin haluttomuutena hahmottaa sitä tosiseikkaa, että historia ei noudata sadun kaavaa: olipa kerran ja sen pituinen se.
Historianfilosofi Wilhelm Dilthey on todennut historian merkitsevän yhteisöille samaa kuin muisti yksityiselle ihmiselle. Ilman sitä on hankala suuntautua nykyhetkeen ja tulevaan. Ilman sitä olemme hukassa itseltämme ja toisiltamme.
Historia voi toimia yksilöiden ja yhteisöiden lohtuna, terapiana ja identiteetin vahvistajana. Sillä voi lyödä toista päähän, ja sitä myös väärinkäytetään aggression ja väkivallan oikeuttajana, kuten näemme jälleen kerran tapahtuvan Venäjällä, Ukrainassa ja eri puolilla Lähi-itää. Mutta halusimmepa tai emme, oma ja toistemme historia on joka tapauksessa raamatullista ilmaisua käyttääkseni saartanut meidät edestä ja takaa. Niin ajassa kuin paikassa, niin hyvässä kuin pahassa.
Paavo Haavikon kiteytys on monitasoisuudessaan sekä lohduttava että haastava: historia on sitä, että kukaan ei elä eikä kuole yksin.
Kirjoittaja on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.
Kolumni