Jos haluaa mennä katsomaan Oulun aseman liepeillä yli 70 vuotta sijainnutta puolipyöreää jykevää kivirakennelmaa, on mentävä metsään.
Vanha maamerkki, Kivikukko, ei enää tervehdi ohikulkijoita. Kesäkuussa purettu kukko makaa levällään maastossa jossakin seudun sekametsässä.
Vara-asemaksi perustettu Kivikukko kesti hievahtamatta kaksi 1900-luvun mahtavaa voimaa.
Neuvostoliittolaisten pommikoneiden vyöry ei irrottanut siitä palastakaan jatkosodan lopulla.
Eikä rokkibändien kitararäime kyennyt uurtamaan pintaan halkeamia kun kukko toimi harjoituskämppänä.
Kolmas suuri voima nujersi lopulta kivenkin 2000-luvulla: typeryys.
Satojen kilojen painoiset lohkareet antoivat periksi pienelle sähkövirralle osaamattomissa käsissä, valtuustoäänille.
Kun Oulun valtuutetut päättivät kaavan hyväksyessään hävittää tärkeän menneisyyden merkin, ilmassa havisivat historian siivet. Kuinka monesti aiemminkin Oulu on polttanut, purkanut tai siirrättänyt jotakin alkuperäänsä liittyvää.
Rautatieaseman vanhojen rakennusten tilalle oli vielä tuolloin tarkoitus pystyttää kaupunkikuvaa kohottava matkakeskus.
Mikäs siinä, Oulu tarvitsee paikan, josta nousta kuivin jaloin julkisten kulkuvälineiden kyytiin.
Sittemmin suunnitelmat ovat muuttuneet: urakoitsija rakentaa tontille keskuksen sijaan kaksioita ja kolmioita.
Kummallista hankkeessa oli, ettei kukko mahtunut jättimäisen rakennelman sisään, antamaan ainutlaatuista historiallista ulottuvuutta.
Sellaista näkee muissa kaupungeissa usein. Teräslasisen uudisrakennuksen ytimeen on voitu jättää vanhaa rakennusperintöä näkyville.
Menneisyys keskustelee nykyisyyden kanssa, ja pulinasta tulee hyvälle tuulelle.
Kivikukon purkamisessa välkehtii valloittajilta tuttu ajattelutapa. Nousukasmainen, loputtoman dynaaminen isäntä ei anna armoa menneisyyden roskalle ja roinalle.
Neuvostoliitto hävitti muistokohteita Karjalan Kannakselta 1950-luvulta lähtien. Alue oli siirtynyt sodan jälkeen rauhansopimuksessa naapurimaalle.
Uusi hallinto tuhosi muun muassa Uudenkirkon Vammelsuussa sijainneen Rakkauden hauta -monumentin ilman mitään käytännön syytä.
Rantakukkulalla luonnonkiven päällä sijainnut Rakkauden hauta ei ollut mitenkään kookas tai erityisen merkittävä veistos.
Pronssiin oli kuvattuna nuori nainen ja hänen leikkinallensa.
Tuhoamisen tarkoitus oli poliittinen, saada muisti pätkimään.
Hävittämällä metsän keskellä olevan muistomerkin Neuvostoliitto esti Vammelsuuhun muuttaneiden neuvostokansalaisten mahdollisuuden tutustua alueen menneisyyteen.
Kun ei ollut näkyvää esinettä, ei ollut mitään siihen liittyviä kysymyksiä.
Muisti oli saatu poikki.
Oulussa ei ole kyse menneisyyden pimittämisestä politiikkana.
Kenties päättäjät eivät vain hoksaa, mikä arvo arkisella kaupunkihistorialla todella on.
Historia ei ole kehityksen este vaan sen yksi kulmakivi.
Ainoastaan Oulussa menneisyyden hävittämistä voidaan vielä kutsua eteenpäin menoksi.
Monessa muussa kaupunkisuunnitelmassa vastaava teko on sijoitettu oikeaan paikkaansa B-kirjaimen kohdalle. Barbaria.
Odottelen vain, mitä tapahtuisi jos oululainen eteenpäin menemisen meininki pääsisi irti vaikka Prahan vanhassa kaupungissa, Tallinnan Raatihuoneentorin tuntumassa tai Colosseumin kulmilla Roomassa.
Ne ovat niin ikivanhoja, että täkäläisittäin oikein iljettää.
Siinä alkaisivat ripeästi liikkua katerpillarit, kahmarikauhat, puskutraktorit, kun Oulun-malli alkaisi purra muinaisuutta pohkeeseen.
Dynamiittia panostettaisiin, lanka palaisi. Takoisipa joku innokas rautakangella maapohjaan niin kutsuttua tulevaisuuden rytmiä.