"Dementiassa on se hyvä puoli, että joka päivä saa uusia ystäviä", oululainen Pekka Matala (55) sanoo hirtehisesti. Mies istuu tyynen näköisenä Alzheimer-liiton järjestämässä seminaarissa, jossa käsitellään vaiettua ongelmaa, työikäisten ihmisten sairastumista dementiaan.
Matalalla oli vielä muutamia vuosia sitten monta kiirettä kiirettä ja virkaa. Oulun aikuiskoulutuskeskuksen yrityskouluttaja, Euroopan kouluttaja ja Weindorf-viinijuhlien suunnittelija ja toteuttaja oli läkähtyä töihin, kun elämä pakotti jarruttamaan lujaa.
Hänen vaimonsa kuoli syöpään ja mies itse sairastui ensimmäiseen infarktiinsa. Nelisen vuotta sitten Pekka Matalalle tehtiin ohitusleikkaus. Viikon kuluttua hän heräsi sairaalassa ja tajusi, ettei hän pystynyt ajattelemaan eikä puhumaan suomea. "Ihmettelin, miten minä pystyin muistamaan vieraita kieliä. Neurologi sanoi, että ne on eri rompuilla."
Yksinkertaiset asiat muuttuvat vaikeiksi
Puhe palasi pikku hiljaa ja muistikin alkoi toimia. Mies joutui opettelemaan monet päivänselviltä tuntuvat asiat uudestaan. Hän liimaili esineisiin maalarinteippiä ja kirjoitti niihin kadonneita nimiä: lasi, kirja, pöytä, tuoli...
Matala istui kauniina kevätpäivänä portailla, kun hän äkkiä sai epilepsiakohtauksen. Sen jälkeen eivät maalarinteipitkään auttaneet. Muisti alkoi auttamattomasti heiketä. Vaimo oli poissa ja tytär oli muuttanut Helsinkiin. Miehen oli pakko pärjätä omillaan.
"Omasta mielestäni pärjäänkin, mutta epilepsian vuoksi en voi mennä yksin esimerkiksi saunaan enkä suihkuunkaan. Monista yksinkertaisista asioista on tullut pirun vaikeita."
Kun viranomaiset ottivat ajokortin pois, mies yritti liikkua pyörällä, mutta kaatui nurin jo muutaman polkaisun jälkeen. Matala ei kuitenkaan anna periksi.
"Mottoni on, että antaa kaikkien lentää omilla siivillään. Apu tulee sitten, kun siivet evät kanna. Itse en kaipaa sääliä, mutta säälin omaishoitajia. Monet ovat aivan puhki."
"Olen saanut apua vaimovainajan sukulaisilta. He kuljettavat minua joskus apteekkiin ja asioille. Linja-autolla on vaikea kulkea, kun en tiedä, mihin ne autot menevät, eivätkä autot tiedä, mihin minä menen."
Kansaneläkkeellä
ei olisi varaa sairastaa
Pekka Matala kertoo, että aikuiskouluttaja-aikoina hänellä oli paljon ystäviä ja selkääntaputtajia, tunnettujakin. "Nyt on hiljaisempaa", mies sanoo ironisesti.
"Anopin kanssa eletään kaksistaan vierekkäisissä rivitaloasunnoissa. Hän on 89-vuotias Alzheimer-potilas. Keitellään kahvit viiden minuutin välein ja muistetaan, että justhan me juotiin. Sen muistaa siitä kun närästää."
Alzheimerin tautiin kehitetyt uudet lääkkeet ovat kalliita, eikä Kela ole hyväksynyt niitä verisuoniperäisten dementioiden hoitoon, vaikka neurologien mukaan niistä on selvää hyötyä.
Pekka Matala kertoo, että hän joutuu itse maksamaan lääkkeistään kirkkaasti yli 3 000 euroa vuodessa.
"Onneksi tuli paiskittua niitä töitä. Kansaneläkkeellä minulla ei olisi varaa sairastaa dementiaa eikä ainakaan varaa syödä lääkkeitä."