"Koukista jalkateriä! Koukista vielä!", Inkeri Luoto komentaa puolisoaan Paavoa jalkajumppaan. Sohvalta ei kuulu mitään, mutta jalkaterät koukistuvat, kun vaimo muistuttaa. Miehen muisti on niin lyhyt, että sohvalta noustua hän ei muista, mihin on menossa.
Paavo Luoto on yksi tuhansista suomalaisista, joilla on muistisairaus. Useimmilla sairaus puhkeaa vanhemmalla iällä, mutta alle 65-vuotiaiden muistihäiriöt ja -sairaudet ovat Muistiliiton mukaan lisääntymässä.
Paavo Luodolla oireet alkoivat näkyä kymmenkunta vuotta sitten, hieman yli 60-vuotiaana.
"Autoilu muuttui hankalaksi, kun vasemman ja oikean hahmottaminen heikkeni. Samaan aikaan huomasin, että hän alkoi unohdella tuoreimpia asioita eikä muistanut huolehtia niistä entiseen tapaan", Inkeri Luoto kertaa.
Kun lapsetkin alkoivat huomautella muistamattomuudesta, oli tutkimuksen paikka. Niissä havaittiin, että aivoissa oli infarktin jälkiä ja aikaisemmin silmää vaurioittanut veritulppakin oli jättänyt jälkensä. Korkeaa verenpainetta ei ollut lääkitty ja niin diagnoosiksi saatiin aivoverenkierron häiriön ja Alzheimerin taudin sekamuoto.
Inkeri Luoto jäi sairauseläkkeelle ja ryhtyi miehensä omaishoitajaksi.
Päivä alkaa niin, että Paavo nousee aamulla sängystä, nykyisin kotipalvelun avustamana. Hänet pestään ja puetaan, sen jälkeen hän siirtyy olohuoneen sohvalle kuuntelemaan radiota, katsomaan televisiota ja odottelemaan, kun vaimo piipahtaa kauppa-asioilla ja kirjastossa.
"Koska hän ei pääse liikkumaan avutta, voin jättää hänet hetkeksi yksin. Hän lukee lehtiä, mutta ei muista mitä on lukenut. Joskus saattaa tulla kirkas hetki, jolloin jutellaan aivan asiaa, mutta niitä hetkiä on yhä harvemmin", kertoo Inkeri Luoto.
Päivät muistuttavat toisiaan. Kaksi viikkoa kuukaudesta Paavo Luoto käy intervallihoidossa Kalajoen vanhainkodissa.
"Se on tarpeen, että saan levätä. Samalla hän voi tavata muitakin kuin perheenjäseniä."
Ystävät ovat Paavon sairastumisen myötä kaikonneet ja se surettaa Luodon pariskuntaa.
"Sen kun tietäisi, että miksi", tuohtuu Paavo Luoto. Hän muistelisi mielellään kouluaikoja ja kavereiden kanssa tehtyjä kepposia.
"En tiedä pelkäävätkö he, etteivät osaa jutella Paavon kanssa. Se on sama tilanne kuin kuoleman kohdatessa", Inkeri Luoto pohtii. Hänen mielestään riittäisi vaikka olalle taputus ja hymy, jos ei sanoja löydä.
"Paavo on seurallinen, pirteä ja seuraa tiedotusvälineitä. Koska meidän liikkumisemme on rajoitettua, toivoisi ystävien vierailuja. Moni lupaa, mutta ei kuitenkaan tule", Inkeri Luoto murehtii.
Lapsista osa asuu lähellä ja he käyvät lähes päivittäin. Päivittäin vaihtelee myös se, montako lastaan Paavo muistaa.