Kun Euroopan neuvosto arvioi parikymmentä vuotta sitten Suomen kulttuurin tilaa, se ylisti suomalaista kirjastolaitosta ja museoitamme. Arvioitsijat ihmettelivät, miten molempia voi löytyä liki jokaisesta Suomen kunnasta.
Kirjasto- ja museoverkko on yhä varsin tiheä. Ne ovat kesähelteelläkin paikkoja, joissa vierailevat kaikenikäiset. Museoista ihmiset hakevat omia juuriaan, yhteyksiä omaan kotiseutuunsa ja kotimaahansa. On arvokasta, että pieniäkin museoita pidetään kesäisin avoinna.
Esineellisestä perinnöstä huolehtiminen kuuluu museoille. Valitettavasti niillä on nykyään harvoin rahaa järjestää suuria näyttelyjä, puhumattakaan, että museot voisivat tallentaa kaikkea. Olen käynyt tänä vuonna Pietarissa ja Tukholmassa museoissa, joissa samantyyppisiä esineitä saattoi olla vitriineissä vierekkäin jopa kymmenittäin. Heillä on varaa pitää esineitä komeasti esillä. Meillä ei.
Kun paikallismuseot eivät pysty säilyttämään esineistöä turvallisesti, ne varastoidaan yleisön ulottumattomiin. Suomessa on ollut lisäksi perinne koota kaikkialta maasta arvokas esineistö Kansallismuseoon. Käytäntö on toivottavasti vihdoin murtumassa.
Olisi aika uudistaa museovirastoa sekä yleensä museoverkostoa ja päästä keskusjohtoisesta, kalliista byrokratiasta kevyempään hallintoon. Oulun kaltaiset Luuppi -projektiratkaisut eivät vain siltä näytä. Kun on monta johtajaa, syntyy hitaasti hyvää jälkeä.
Yleisön kiinnostus menneisyyteen näkyy. Lehtitietojen mukaan esimerkiksi ”harrastaja-arkeologeista” alkaa olla jo haittaa. Uskon, että on todella kiehtovaa kulkea maastossa metallinpaljastin kädessä ja etsiä jälkiä kaukaa menneisyydestä.
Harrastajien puuhailusta on tutkijoille ollut hyötyäkin. Se on nähty myös Pohjois-Suomessa. Mutta vasta kun Oulun yliopisto sai arkeologiaan virkoja, alkoi uuden tiedon myötä kuva pohjoisen Suomen menneisyydestä muuttua ryminällä. Täällä oli voimakas kulttuuri aikana, jolloin vaikkapa Helsinki näyttäytyi vain asumattomina luotoina.
Mutta kuinka moni pääsee nykyisin ihailemaan esimerkiksi Iin tuoreita löytöjä, Suomussalmen vähän vanhempia muinaislöytöjä tai Oulun kaupungin arkeologian aarteita? Tuskin moni edes tietää niiden olemassaolosta, eikä ole kuullut koskaan esineiden kertomaa tarinaa vuosituhanten takaa.
On surullista, että suuri osa arkeologisista löydöistä on hajallaan ja piilossa. Kansallismuseon keräämiä esineitä kuskataan tilan puutteen vuoksi Orimattilaan asti, paikkaan johon yleisöllä, eikä kaikilla tutkijoillakaan ole koskaan mahdollisuutta päästä.
Meillä on sentään Kierikki Yli-Iissä. Sinne tulisi vain saada kunnon vaihtuvien näyttelyjen tila. Olisiko onnistunut ratkaisu asettaa sinne näytteille vaikka Oulun kaupunkiarkeologian esineitä? Ei ole viisas ajatus. Kierikki on sellaisenaan upea kivikauden museokeskus.
Nyt olisi pari vuotta aikaa rakentaa itsenäisyyden satavuotisjuhliin mittava Pohjois-Suomen arkeologinen näyttely Ouluun ja sen yhteydessä julkaista ajantasainen kirja aineistosta, jota on tähän mennessä koottu talteen ja tutkittu. Saisimme varmasti samalla myös esineistöä Helsingistä takaisin.
Kiintoisaa esineistöä tarinoineen pitäisi saada pysyvästi laatikoista ja varastoista ihmisten ilmoille. En usko millään, että ulkomaiset turistit tulevat Ouluun Ideaparkin tai Dinosauruksen tähden. He haluavat – ainakin oman kokemukseni perusteella – nähdä jotakin oululaista ja pohjoissuomalaista, oppia tietämään pohjoisen elinoloista.
Museotiloja voisi olla vaikka Oulun Pikisaaressa, keskiaikaisella markkinapaikalla. Saaren 1600-luvun pikiruukki voitaisiin kaivaa esiin, konservoida ja kattaa, ja sen ympärille muodostaa näyttelytila. Arkeologisia herkkupaloja voisi myös asettaa näytteille Oulun lentoaseman aulaan kiikkustuolien viereen, tai miksi ei tulevaan Kivisydämeenkin.
Menneisyyden varjeleminen ja sen oikealla tavalla hyödyntäminen ei voi kaatua rahan puutteeseen. Se voi kaatua päättäjien ymmärtämättömyyteen ja saamattomuuteen.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori Kellosta.
Kolumni