Hannu Kangas pomppaa katsomon penkistä ylös, huutaa ja tuulettaa. Valmentajan parta vain tärisee.
Kangas tulettaa, vaikka Tero Pitkämäen keihäs kaartaa "vain" vähän yli 86,5 metrin. Tuollainen tulos on Pitkämäen arkipäivää, normaalioloissa valmentajan aivot raksuttaisivat sitä, mikä heitossa meni pieleen.
Mutta ei tänä iltana. Tämä keskiviikko on keihäskaksikolle kaikkea muuta kuin arkipäivä. Se on enemmän kuin keihäänheiton EM-finaalipäivä: tänä iltana haudataan haamuja, tänään karistetaan voden päivät olkapäillä istuneet möröt takaisin koloihinsa.
Radalla Pitkämäki pitää pokkansa, mutta Kankaan tuuletus katsomosta kertoo kaiken: lataus ja paineet EM-kisaan olivat valtavat, vaikka sitä kukaan ei ääneen tunnustanutkaan.
Tero Pitkämäellä on ollut kahtena vuonna peräkkäin kaikki mahdolliset eväät arvokisakultaan. Ensimmäisellä kerralla nuori mies maksoi oppirahojaan ja veti Helsingissä täydellisen vesiperän, toisella kerralla homma parin metrin verran puolitiehen.
Kultamitali olisi ollut otettavissa halvalla, siis Pitkämäen mittatikulla mitattuna. Kirkkain palkinto ilkkui lukemissa, jotka ovat Pitkämäelle rutiinia.
Mutta hyvä näin. Suomi sai mitalinsa, ja Urheiluliiton johtoporras voi huokaista helpotuksesta. Suomalaiset ovat yhä keihäskansaa.
Mitalin todellinen merkitys näkyy vasta tulevina vuosina. Hopeapalli on Pitkämäelle tukeva ponnistusalusta tulevien vuosien arvokisoihin: Osakan MM-kisoissa ensi vuonna ja Pekingin olympialaisissa seuraavana vuonna Ilmajoen heittäjä voi keskittyä oleelliseen, kun enää ei ole haamuja haudattavana.
Asiantuntijoiden mukaan Pitkämäen fysiikka ja tekniikka riittävät valtaviin heittoihin. Kaiken järjen mukaan tälle kesälle suunniteltu 95 metrin kaari pitäisi olla vasta alkusoittoa: ME ja mikseipä sadan metrin haamuheitto ovat Pitkämäen harukassa.
Mutta tuleeko miehestä koskaan suurta arvokisavoittajaa?
Se ei ole lihaksista eikä ristiaskelista kiinni. Kultamitalin voittaminen vaatii luonnetta: sillä tiellä Pitkämäellä on vielä matkaa tehtävänä.