Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden professori.
Kirjailija Sofi Oksanen kysyi Parnassossa (1/07), miksi kammoamme hakaristiä mutta vain naureskelemme sirpille ja vasaralle tai vaikenemme siitä.
Oksanen osallistuu keskusteluun, jota Euroopassa käydään ostalgiasta eli idänkaihosta ja joka liittyy nykyiseen yleiseen oikeistolaistumiseen. Käytännössä keskustelu on usein ollut väittelyä siitä, kummat ovat olleet pahempia, natsit vai kommunistit.
Latvialainen poliitikko ja kirjailija Sandra Kalniete sanoo, että kummatkin olivat tarpeeksi rikollisia. Kalnieten teoksessa "Tanssikengissä Siperiaan", joka ilmestyi juuri suomeksi, kerrotaan, mitä oli joutua kyyditetyksi kirjaimellisesti pelkässä juhlaleningissä.
Oksasen avaus poiki jonkin verran keskustelua siitä, pitäisikö 60- ja 70-luvun vasemmistolaistemme tunnustaa olleensa naiiveja ja pyytää anteeksi.
Keskusteluun osallistuneista Erkki Tuomioja sai juuri, kuten muistetaan, Tieto-Finlandian teoksestaan "Häivähdys punaista", joka käsittelee hänen isoäitiään Hella Wuolijokea.
Wuolijoen kautta Tuomioja mittelee kommunismin uhan kanssa, joka meillä Suomessa imetään äidinmaidossa. Ryssäviha on iskostunut syvälle kansanmuistiimme huolimatta Kekkosen harjoittamasta pakkovieroituksesta.
Asenteet lienevät kuitenkin muuttumassa. Ainakin kirjailija Sinikka Nopola juuri väitti, etteivät nuoret enää roiku kylmän sodan asetelmissa. Muutos näkyy kirjallisuudessa myös vuoden 1918 tapahtumien käsittelyssä: Leena Landerin ja Kjell Westön teokset puhuvat yleisestä, kohteettomasta vihasta, joka ei valitse puolta. Pahuus on jotain arkipäiväistä, niin kuin filosofi Hannah Arendt sanoo, ja juuri siksi niin pelottavaa.
Wuolijoki merkitsee monelle kommunistin perikuvaa, joka auttoi desanttia ja Yleisradion pääjohtajana luovutti radioaallot ryssille. Tuomioja sanoo napakasti, että Wuolijoki tiesi Stalinin hirmutöistä eikä kysellyt synnyinmaansa Viron kohtaloista. Samalla hän kuitenkin ikään kuin häivyttää Wuolijoen punaisuutta tekemällä tästä eksoottisen ja taiteellisen salonkikommunistin. Teoksen alkuperäinen nimi "A Delicate Shade of Pink" viittaakin ironisesti vaaleanpunaisuuteen.
Tietynlainen vaaleanpunaistaminen kuuluu tämän päivän kulttuuriimme. Kalevan Esko Aho luonnehti Punaisen viivan oopperaversiota vaaleanpunaiseksi viivaksi. 70-luvun idänuskolliset kuittaavat poloiset olleensa vain isojen poikien liekanarussa tai Kekkosen pitkän marssin hännillä.
Viro on meille suomalaisille peili, jonka kautta katsoa itseämme erityisesti suhteessa Venäjään. Sofi Oksasen näytelmä "Puhdistus" on Kansallisteatterissa loppuunmyyty koko kevääksi. Viime vuonna hätkäyttivät virolaisen Imbi Pajun dokumenttifilmi ja kirja "Tukahdetut muistot".
Oksasen näytelmä osoittaa, ettei pahuus ollut vain Neuvosto-Viron miehitysajan ilmiö vaan jatkuu toisessa muodossa ja että heikoimmilla ovat aina naiset. Miehet sotivat, naisia raiskataan ja häpäistään, oli systeemi mikä tahansa.
Oksasen esikoisromaani "Stalinin lehmät" (2003) näytti, kuinka suomalaiset pitivät Viroa eräänlaisena siirtomaanaan ja ottivat kaiken irti niin kauhunvärinöistään kuin alentuvasta hyväntekeväisyydestään ja kuinka osa virolaisia nuoli suomalaisia sukkahousujen toivossa.
Veijo Meren sanoin: Suomella kävi helkkarin hyvä tuuri.
Oksaseen verrattava kannanotto on norjalaisen Jo Nesbøn dekkarissa "Punarinta" (2000). Nuori toimittaja rinnastaa norjalaisten ja itävaltalaisten auliuden ottaa Hitler vastaan, ja vanhemman sukupolven edustaja, joka on sisäistänyt kuuluvansa sankarilliseen vastarintakansaan, järkyttyy.
"Punarinnan" viestikin muistuttaa Oksasta: nykyajan natsismi kätkeytyy yhteiskunnan valta- ja talousrakenteisiin. Hakaristejä tatuoivat pojanklopit ovat lumetta, pelottavampia ovat poliisit, jotka ostavat salaa aseita, koska valtio ei heidän mielestään enää kykene huolehtimaan lakien toteutumisesta.
Nesbøn dekkarit puuttuvat myös niiden sairaanhoitajien rankaisemiseen, jotka toimivat Saksan armeijaan liittyneissä norjalaisjoukoissa, ja saksalaissotilaiden lasten kohteluun, josta Norjassa tällä hetkellä puhutaan.
Myös ruotsalaisissa dekkareissa on nähtävissä tarve pohtia niin sanottua puolueettomuutta ja balttien luovutuksia. Klaus Härön tuore filmi "Uusi ihminen" kertoo puolestaan Ruotsissa steriloidun vuosina 1935-1975 natsien malliin yli 60 000 ihmistä. Suomalaisten ei kannata röyhistellä: meilläkin sallittiin pakkosterilointi vuoteen 1970 asti.
Taiteella on tarve purkaa sota-ajan traumoja ja siten ylipäätään pahan olemusta. Saksan kirjallisuus kokonaisuudessaan perustuu yhteiselle itseruoskinnalle. Ranskassa puolestaan Goncourt-palkintoromaani, Jonathan Littellin "Les Bienveillantes", nosti viime syksynä kohun: natseissa yhdistyvät siinä säntillinen virkamiestyö ja patologinen, nauttiva julmuus.
Kirjallisuudentutkija Tarmo Kunnaksen mukaan romaani on Ranskassa askel kohti menneisyyden syvempää haltuunottoa ja pahuuden erittelyä, koska se kertoo kaikista meistä lampaansydämisistä, jotka pelosta tai mukavuuttamme annamme periksi.
Postmodernien kielipelien jälkeen tunnustetaan, että kirjallisuudella on tunteenomaisuutensa perusteella tekstin tuolle puolen ulottuvat moraaliset vaikutuksensa ja se on edelleenkin neula, jolla puhkaista yhteisön paiseita.
Meillä se isoin paise taitaa olla miehitys, joka ei ollut miehitys.