Mopohistorioitsija Ismo Hannulan mukaan sotien jälkeinen Suomi rakennettiin mopojen istuimilta.
Ismo Hannulan kuvaama ja kirjoittama kirja Ismon Mopo-opus Nopsot, kuskit ja tunnukset on värikäs hyppy suomalaisen mopokulttuurin viisikymmenvuotiaaseen historiaan ja kuvaaja-kirjoittajan omiin nuoruuden nostalgioihin.
"Mopolla ajaminen on hauskaa, ja siksi on sääli, että mopoista on yhä enemmän tulossa museoituja keräilykohteita", Hannula tiivistää.
Napakkaa mopohistoriikkia ylivieskalaissyntyinen ja nykyään Jyväskylän ammattipistossa taideaineita opettava Hannula kertoo kuvanneensa ympäri Suomen kolmen vuoden ajan.
Tyypillistä mopoilijaa Hannula ei halua määritellä. Hän painottaa, että ikä tai asuinpaikka ovat mopoharrastuksessa sivuseikka. Tärkeintä on ilo, jonka mopoa rassaava mies Jyväskylässä sijaitsevassa mopokerho Moccamastersin kotitallissa tai tiettömän taipaleen takana peräkylän liiterissä osien kanssa puuhaava maalaisjurrikka kokee.
"Yksi pellinpala saattaa pelastaa ihmisen päivän", Hannula filosofoi.
Ensimmäisen mopoajelunsa Hannula teki kotikylällään isoveljensä mopolla joskus 1970-luvun lopulla. Nelikymppinen äijänköriläs uskoo, että mopoiluharrastuksen uudelleen syttyminen on myös halua palata lapsuuden nostalgioihin ja olla ikuinen pikkupoika.
"Jollain tavalla kuvaaminen muistuttaa lapsuuden purkkakuvien keräilyä, koska niin mopotapahtumissa, kuin mopoja omistavissa ihmisistä tihkuu mahtava nostalgia", Hannula kertoo ja avartaa, että monet kirjan kuvista on kuvattu juuri Pohjanmaalla.
Hän uskoo, että kuvista kaikaa myös kotiseuturakkaus.
Mopoilijat mielletään usein harmittomiksi, hieman höyrähtäneiksi ja yksinkertaisiksi maalaisjulleiksi, jotka muistuttavat enemmän Pekko Aikamiespoikaa kuin cityboksinsa sohvalla nyhjöttävää Uuno Turhapuroa.
Hannula tarkentaa, että mopoilijoita löytyy maalta ja kaupungeista, ja pohtii, ettei mopoilijoiden stereotypiointi ole aina ollut hyväksi mopoharrastuksen julkisuuskuvalle.
"Siinä vaiheessa, kun ihmiset alkoivat muuttaa maalta kaupunkeihin, se liitettiin leimallisesti maaseutuun ja jollain tapaa sitä hävettiin. Nyt mopoja osataan taas arvostaa. Muuan ystäväni oli nähnyt Helsingissä skeittarijengin, joka ajeli pappatuntureilla, missä maalais- ja kaupunkikulttuuri kohtasivat kauniisti."
Mopohistorioitsijan mielestä koko sotien jälkeinen Suomi rakennettiin mopon istuimelta. Hän on varma, etteivät mopot tule koskaan häviämään katukuvasta.
"Mopolle on pakko oppia antamaan aikaa. Se on aina ollut sellainen helposti lähestyttävä välimallin kuljin, jolla ei koskaan voi ajaa liian lujaa."
Mopot toivat maaseudulle 1950-luvulla sen helsinkiläisten kulttuuri-intellektuellien Tulenkantajien hengen, joka syntyi kabineteissa, ravintoloissa ja taiteilijakodeissa iloisella 1920-luvulla. Hannula uskoo, että mopo kiinnosti ihmisiä siksi, koska siinä kiteytyi koneiden kaikkivoipaisuus.
"Tulenkantajien koneromantiikan ja teknistymisen ihailu, joka tuli Helsinkiin 1920-luvulla, siirtyi maalle 1950-luvulla juuri mopon mukana."
Kun ihmiset alkoivat 1960-luvun aikana siirtyä yhä enemmän suuriin asutuskeskuksiin, mopokulttuurin hehku alkoi hiipua, koska paukkuen sora- ja hiekkateillä kyntäviä kaksipyöräisiä moottoripelejä pidettiin merkkinä maalaismaisuudesta.
"Mopo mahdollisti liikkumisen, oli helposti kaikkien saatavilla, ja samalla lupaus tulevasta."