Kirveellä varustautunut mielenterveyspotilas surmasi matkustajan Helsingin metrossa joitakin kuukausia sitten.
Lappilaisessa kunnassa pitkään pienen kylän elämää hämmentänyt mielenterveyspotilas aiheutti kauhun hetkiä monille varastaessaan kuorma-auton ja tappaessaan sillä vastaan tulleen henkilöauton kuljettajan. Uudelleen vapauteen päässyt mies terrorisoi ympäristöään nytkin jatkuvasti, ja asukkaat pelkäävät lastensa ja itsensä puolesta.
Muutenkin vähien resurssien varassa toimiva poliisi on hälytetty kymmeniä kertoja pelkäävien ihmisten avuksi ja nykyisin jopa viikoittain. Henkilön ympäristössä pelätään koko ajan, mitä ja koska tapahtuu ja kuka on seuraava uhri?
Nämä ja monet muut vastaavankaltaiset tapaukset ovat saaneet jälleen kerran ihmiset kyselemään, miten monta murhenäytelmää pitää vielä tapahtua, jotta mielenterveyspotilaiden avohuoltoon pääsyn kriteerit arvioidaan uudelleen.
Kansalaiset näkevät jokapäiväisessä arjessaan yleisillä paikoilla ihmisiä, jotka käyttäytyvät häiriköiden ja oudosti ja aiheuttavat kanssaihmisissään turvattomuuden tunnetta. Viimeistään nyt on aika tunnustaa, ettei 1980-luvulla säästösyistä toteutettu psykiatristen sairaansijojen tuntuva vähentäminen ja mielenterveyspotilaiden siirtäminen avohuoltoon ollut kaikelta osin asiallista eikä järkevää.
Laitospaikkojen määrää supistettaessa aikomuksena oli kehittää psykiatrian potilaiden avohuoltoa tarvetta vastaavaksi, mutta siinäkään ei ole ilmeisesti päästy tavoitteeseen. Monet terveydenhuollossa toimivat ammattilaisetkin jo tunnustavat, että avohuollon kehittäminen ontuu, ja jotkut sanovat potilaita jätetyn jopa heitteille.
Aiheesta puhuminen koetaan jostain syystä kuitenkin kiusalliseksi ja arkaluonteiseksi, vaikka sellaiseen ei pitäisi olla minkäänlaista aihetta. Vaikeneminen viivyttää vain asioiden ratkaisua.
Yritys siirtää potilas laitoksesta avohuollon erilaisten hoitovaiheiden jälkeen normaaliin ja itselliseen elämään on periaatteessa oikea ja sairastuneen itsensä kannalta inhimillinen ratkaisu. Järjestystä valvovat viranomaiset tietävät, että avohuollossa on myös henkilöitä, joiden paikka olisi ehdottomasti laitoksessa tai tiukasti valvotussa yhteisössä. Kun nyt näin ei ole, ympäristölleen vaaralliset liikkuvat vapaasti siellä missä muutkin, eikä poliisikaan heidän tapauksessaan voi juuri muuta kuin levitellä käsiään.
Kuka tahansa yleisellä paikalla kulkeva voi joutua sairastuneen yllättävän ja aggressiivisen käytöksen kohteeksi ja uhriksi olematta vähääkään itse syypää siihen. Jokainen voi kohdallaan kuvitella, millaista olisi elää pelkojen ja uhkausten kohteena ja miten häiritsevästi se voi vaikuttaa elämään.
Mielenterveyden hoidossa voidaan toimia inhimillisesti ja empaattisesti, mutta myös tosiasiat olisi tunnustettava. Jos joku aiheuttaa uhkailullaan jatkuvasti vaaraa ja pelkotilanteita ympäristölleen, hänen oikea paikkansa ei ole suinkaan laitoksen ulkopuolella.
Silloin kun avohuollossa oleva työllistää jatkuvasti toimillaan virkakuntaa ja aiheuttaa yhteiskunnan korvattavia vahinkoja, pitää myös kyseenalaistaa laitospaikkojen lakkauttamisesta arvioitu säästö. Sen lisäksi tulevat mahdolliset ulkopuolisille aiheutetut henkiset kärsimykset, joita ei oikeasti voida mitata euroissa.
Pahimmassa tapauksessa ympäristöään terrorisoiva mielenterveysongelmainen järkyttää muidenkin mieltä. Tuskin se on ollut liberaalin mielenterveyshoidon tarkoitus.