Uutiset kertoivat viime viikolla, että Helsinkiin on asutettu nyt puolisen miljoonaa ihmistä.
Konkreettisen kuvan saamme suunnitelmasta, joka on tehty Uudenmaan osalta vuoteen 2033. Maansisäisenä muuttoliikkeenä miltei puolen miljoonan asukkaan haaliminen Uudellemaalle merkitsee karkeasti arvioiden vuosittain 8 000 asukkaan kunnan tyhjentymistä Pohjois-Pohjanmaalla.
Mitä kaikki tämä maksaa? Yhteiskunnan eheyden hintaa ei ole tahdottu arvioida, mutta keskittämisen hinta on kova.
Nyt vallalla oleva politiikka johtaa Suomea ihmisen vastaiseen suuntaan. Työpaikkojen luominen ja ihmisten pakkaaminen keskuksiin moninkertaistaa ongelmia luoden uusia kustannuksia. Suurissa kaupungeissa luokkayhteiskunta tekee paluutaan. Yhteisöllisyyden puute ja turvaverkkojen hajoaminen jättävät monet ulkopuolella pakkaseen toisten viettäessä kulutusjuhlaa.
Hallituksessa istuvien puolueiden nokkamiehille ja -naisille lähetän viestin: Aalto-yliopistossa hiljattain tehdyssä väitöskirjassa todetaan metropoliasukkaan elämäntavan tuottavan kolmasosan enemmän kasvihuonekaasuja kuin haja-asutusalueiden ihmisten elämäntapa.
Kasvukeskusten lisääntyvä palvelutarve tulee kalliiksi. Helsinki tarvitsee miljardin Pisararadan tekemiseen, jottei ratapiha ruuhkaudu, kun ihmiset ympäri Uuttamaata valuvat aamuisin töihin junilla, uusia moottoriteitä ja pysäköintihalleja janoten. Tietoliikenneyhteydet on rakennettava uudelleen. Suurten kaupunkien hallinto pöhöttyy ja kallistuu.
Ihmisten arjessa kaikista selvimmin näyttäytyy asumisen hinta. Vuodesta 1990 pääkaupunkiseudun asuntojen keskimääräinen neliövuokra on kolminkertaistunut.
Pienituloisten ihmisten toimeentulo kutistuu ja asettaa yhteiskunnalle entistä suurempia paineita sosiaaliturvaan ja asuntorakentamiseen.
Samaan aikaan muuttotappiopaikkakunnilla ihmisten omaisuuden arvo katoaa. Työttömyys ohjaa ihmisiä samoille luukuille kuin kasvukeskuksissa.
Kyseessä on omaisuuden mittava uusjako ja tulonsiirto kaupunkeihin. Se on ainakin yksi osa hintaa, jonka ihmiset maksavat keskittämisestä. Inhimillisyyden katoamisen osaa jokainen arvioida omalta kotioveltaan.
Tällä hetkellä hallituksen päätöksiä keskittämisestä ja lakkautuksista tulee niin sakeanaan, etteivät ihmiset ehdi sisäistää nuijittuja päätöksiä.
Saadaksemme todellisen kuvan nykyisen hallituksen kehittämissuunnasta olisi jokaista yhteiskuntarakenteeseen vaikuttavaa lakia arvioitava ihmisen, ympäristön ja talouden näkökulmasta. Saatujen tulosten perusteella kehittämissuunta saattaisi muuttua. Paine siihen suuntaan kasvaisi ainakin kansalaisten taholta. Keskusta on jäänyt yksin puolustamaan yhteiskuntarakennetta, joka on vuosikymmeniä ollut Suomen kehittämisen lähtökohta. Koko Suomen voimavarat on haluttu käyttöön. Työpaikkoja on luotu ja opiskelumahdollisuuksia lisätty sinnekin, missä on vähäisempi väkijoukko työteliäitä ihmisiä.
Toisen maailmansodan jälkeen meillä oli käsissämme valtava määrä pieniä lapsia ja työnnälkäisiä maaseudulta kotoisin olevia, nuoria sodan nähneitä miehiä ja naisia.
Tuolloin yhteiskuntapolitiikan linjaksi tuli yhteiskunnan rakentaminen tasaisesti koko maahan. Voimakkailla tukitoimilla saatiin tehtaita syntymään maaseutupaikkakunnille. Palveluverkkoa ja koulutusta laajennettiin kaikkialle Suomeen. Asutustoiminta lisäsi pienviljelytilojen määrää.
Tämä kaikki tähtäsi yhteen tavoitteeseen – yhteiskuntarauhaan ja pienen maan kaikkien voimavarojen hyödyntämiseen.
Ilman tuolloin tehtyjä päätöksiä yhteiskuntamme näyttäisi toisenlaiselta. Väitän, että Suomi olisi luokkayhteiskunta, jossa koulutus olisi ollut hyväosaisten oikeus. Moni tehdas olisi jäänyt perustamatta ja luonnon voimavarat hyödyntämättä. Oulun yliopiston teknologiaihme olisi jäänyt näkemättä. Ajatus niin inhimillisten kuin alueellistenkin voimavarojen saamisesta käyttöön oli lähtökohtana.
Näin sen tulee olla nytkin.
Kirjoittaja on keskustan kansanedustaja Raahesta.