Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden professori.
Suomi on kesämaa, summaa Leena Kirstinän teos Kansallisia kertomuksia. Suomalaisuus 1990-luvun proosassa (2007) kirjallisuutemme mielikuvia. Kirstinä osoittaa, että kansalliset aiheet, erityisesti historian kipukohdat, ovat 1990-luvun alusta lähtien palanneet kirjallisuuteemme.
Tuntemattoman sotilaan uusin versiokin Suomenlinnan kesäteatterissa myytiin jo etukäteen loppuun. Suomalainen menee kesäteatteriin hyttysten syötäväksi nähdäkseen taas kerran, kuinka kuolee suomalaista nyt.
Sen jälkeen hän menee kansallisromanttista taiteilijahuvilaa jäljittelevälle mökilleen, niin kuin tekevät muidenkin myöhään kaupungistuneiden maiden asukit. Auringonlasku on jotain vain omalta, itse maksetulta kuistilta!
Tuntematon on kansallinen ikoni, tekijästään irronnutta kansanperinnettä. 60-luvulla älyköt hihittelivät Edvin Laineen pateettista filmiä; 2000-luvulla se valittiin suosituimmaksi suomalaiseksi elokuvaksi.
Mitä tällainen ikoni sulkee yhteisen kokemuksen ulkopuolelle? Naiset, tietysti, suomenruotsalaiset ja muut vähemmistöt sekä pohjoissuomalaiset. Todella: pohjoissuomalaisilla ei ole kirjallisuutta, johon he identiteettinsä kiinnittäisivät, Mukan ja Rintalan yrityksistä huolimatta. Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia, jossa kuvataan Lapin-sotaa, ilmestyi vahingokseen samana vuonna kuin Tuntematon.
Suomenruotsalaiset kirjailijat ovatkin viime vuosina tarttuneet kansallisiin aiheisiin: hei, mekin oltiin siellä! Kjell Westön Missä kuljimme kerran käy esimerkiksi siitä, kuinka suomenruotsalaista luokkarakennetta lavennettiin köyhiin päin ja kuinka suomalaiset palkitsivat Finlandialla tämän yhteisyyshakuisuuden. Romaanihan on lähinnä puiseva kronikka.
Suomenlinnan Tuntematon alkaa Koskelan kuolemasta. Villemme nousee kuitenkin kuolleista ja kertoo puolijoukkueensa miehistä.
Ratkaisu korostaa nykyaikaisesti sitä, että historia on aina kertomus ja kansallisuus, suomalaisuuskin, tuotettu rakenne. Se tehdään; ei se uinu valmiina salon sydämessä.
Samalla lailla on viime vuosikymmeninä tuotettu uusia kertomuksia erityisesti kansalaissodasta. Oireellista on, että arkkipiispa Paarma pyysi juuri anteeksi kirkon osuutta vuoden 1918 tapahtumiin.
Heikki Ylikangas on Suomen historian solmukohdissa (2007) nostanut esiin kasinoajan ylivelkaantuneet, jotka yhteiskunta ja kirjallisuus on unohtanut.
Milloin muuten tulee Tuntematon, joka tohtii kuvata miesten homososiaalista yhteyttä siellä missä luotien laulu vain soi?
Tuntemattoman kautta peilaamme muun muassa vaikeinta vierassuhdettamme, Venäjää. Suomenlinnassa kohdataan ilta illalta vihollinen, joka nykyisin muodostaa suurimman siirtolaisryhmämme.
Viron ja Venäjän patsaskiista sai meidät suomalaiset puistamaan päätä: eivätkö ne koskaan opi? Suhteessamme Venäjään sekoittuvat pelko, epäluulo ja ylemmyydentunto kaikkea slaavilaista kohtaan. Siihen ovat viimeksi vaikuttaneet puutullit, Suomenlahden öljykuljetukset ja Pietarin jätevedet sekä Venäjän känkkäränkän rooli kansainvälisessä politiikassa.
Olli Kivisen mukaan emme tajua, ettei Venäjä edes halua länsimaisia arvoja, saati länsimaiden päsmäröintiä ja demokratianalkutusta. Voi olla naiivia mesota yhdestä patsaasta, mutta slaavilaisuudessa symbolit ovat tärkeitä.
Uusi nationalismin tutkimus painottaa sanaparin me - he vaarallisuutta. Itä-Suomessa kiertää kokonainen russolore tyhmistä venäläisrikkaista, ja kun Helsinkiä aiottiin markkinoida turisteille itäisellä eksotiikalla, nousi meteli: meiltähän menee maine. Englannissa nousi häly, kun maalle ehdotettiin erityistä Britannian päivää.
Toinen vaikea vähemmistö, jota emme tunne ja jota siksi epäilemme, ovat romanit. Monia meistä on pienenä peloteltu mustilaisilla, jotka sieppaavat lapsia ja todennäköisesti syövät ne.
Paraikaa pyörivän Manne-TV:n idea nauraa meidän valkolaisten romanimielikuville sai vastaansa Suomen Romanifoorumin. Ihan oikein: pitääkö vähemmistön tuottaa valtaväestön kansalaiskasvatuksen oppimateriaalia itseään pilkkaamalla?
Karjalaiset ovat hyvä näyttö siitä, että monikulttuurisuus vaatii aikaa ja herkkyyttä mutta onnistuu, jos todella tahdotaan.
Sodan jälkeen isännät olivat Pohjanmaalla torrakko kourassa vastassa karjalaisevakkoja, jotka tietty haisivat ryssältä kaikki, ja suomenruotsalaiset kuittasivat sijoittamisvastuunsa rahalla. Ja eikö Tuntemattoman Rokka ollutkin outo: mikä ihminen se semmoinen on, joka ei ymmärrä seurata pohjalaista elämänohjetta "hillitte ittes"?
Me karjalaiset olemme nykyisin heimona yhtä sekoittuneita kuin muutkin suomalaiset, mutta mentaliteettina karjalaisuus on onnistunut säilyttämään edes vähän avoimuuttaan itään päin, mystiikkaan ja tunteellisuuteen. Kun Oulussa vietettiin karjalaisten juhlia, ei niinkään näytetty karjalaisten olevan osa Pohjois-Suomea kuin pohjoissuomalaisten osa karjalaisuuden värittämää yleissuomalaisuutta.
Jos on monikulttuurisuus hidasta ja vaikeaa yhdessä pienessä maassa, kuinka vaikeaa EU:n onkaan saada hinkumansa yhteinen arvopohja, kun virallisia kieliäkin sen piirissä on parikymmentä ja integroimaton maahanmuutto lisää koko ajan etnisiä gettoja?
Umberto Eco sanoo hyvin, että Euroopan yhteinen kieli on käännös. Eurooppa ei ole maantieteellinen alue vaan jotain, mitä toivomme ja mitä uskomme. Ihan niin kuin Suomikin.