”Me tahdomme kuulla kaikuvan / oman kielemme korkealla...”
Näin runoili Eino Leino 10. lokakuuta, päivänä, joka tunnetaan nykyään suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Leino oli Suomen Kirjailijaliiton ensimmäisiä jäseniä. Runo on kirjoitettu 119 vuotta sitten liiton perustavaan kokoukseen.
”Oman kielen kaiku korkealla” on yhä suomalaista kirjallisuutta edistävän Kirjailijaliiton keskeistä ideologiaa. Liiton jäseneksi voi päästä julkaistuaan vähintään kaksi suomenkielistä kaunokirjallista teosta.
Maailma on kuitenkin muuttunut. Suomessa eletään monikulttuurista arkea myös kirjallisuuden maailmassa. Useissa keskusteluissa onkin kysytty, voiko maahanmuuttajataustaisia, Suomessa asuvia, muulla kuin suomen tai ruotsin kielellä kirjoittavia kirjailijoita nimittää suomalaisiksi kirjailijoiksi.
Kun slovakialaissyntyisen Alexandra Salmelan romaani nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi vuonna 2010, kilpailun sääntöjä jouduttiin rukkaamaan niin, että palkinnon voi saada ansiokas suomalainen romaani kirjoittajan kansalaisuudesta riippumatta.
Salmelan tapaan parikymmentä maahanmuuttajataustaista kirjailijaa on jo julkaissut teoksiaan suomeksi. Heidän lisäkseen Suomessa työskentelee kirjailijoita, jotka eivät kirjoita suomeksi tai ruotsiksi. Kaikkiaan 90 maahanmuuttajataustaista kirjailijaa on julkaissut kirjan 2000-luvulla.
Suomen tämän hetken tunnetuin ei-suomeksi kirjoittava kirjailija on irakilaistaustainen Hassan Blasim. Arabiaksi kirjoittavalta Blasimilta on käännetty suomeksi kaksi novellikokoelmaa. Blasim on aiheellisesti todennut, että häntä ei edes tunnettaisi Suomessa, ellei hän olisi saanut kansainvälistä tunnustusta, kuten The Independent -lehden arvostettua käännöskirjapalkintoa vuonna 2014.
Oli silmä avaavaa lukea Euroopan pakolaiskriisin velloessa Blasimin kuvausta rekkaan sulloutuvista ja sinne tukehtuvista pakolaisista. Onneksi hänen kirjansa sentään käännettiin.
Perinteisten ruotsin ja saamen lisäksi Suomessa kirjoitetaan kirjoja esimerkiksi meän kielellä, romanikielellä, venäjäksi, espanjaksi ja englanniksi. Suomessa puhutaan 150:tä eri kieltä, ja suurimpia puhujaryhmiä suomen ja ruotsin jälkeen ovat venäjä, viro, somali, englanti ja arabia. Joukkoon mahtunee muutama kirjailijakin.
Tätä kirjallisuuden monikulttuurista kenttää on tutkinut Oulun yliopistossa vuoden alussa väitellyt Hanna-Leena Nissilä, joka puhuu ylirajaisesta kirjallisuudesta. Nissilä on itse julkisuudessa arvostellut kirjallisuusinstituutioiden nihkeää suhtautumista monikielisiin kirjailijoihin.
Asiaan on herätty muuallakin. Hyvänä esimerkkinä on perulaissyntyisen kirjailijan Roxana Crisólogon perustama Sivuvalo-hanke, joka haluaa parantaa muiden kuin suomeksi ja ruotsiksi kirjoittavien kirjailijoiden asemaa Suomessa. Osa apurahajärjestöistä jakaa tukia myös ei-valtakielisille kirjailijoille.
Monikulttuurisuutta on pohdittu Kirjailijaliitossakin. Sen puheenjohtaja on ehdottanut erikielisille oman kirjailijaliiton perustamista romanikielisten ja ruotsinkielisten tapaan. Esiin ovat nousseet myös erikielisen kirjallisuuden arvioinnin ongelmat ja rahoittajien intressit.
Vaikka Kirjailijaliittoon kuuluminen ei ole kirjailijaa autuaaksi tekevä asia, on oven kiinni pitäminen ikävä viesti monikieliselle kirjallisuuskentälle. Muissa Pohjoismaissa kirjailijaliitot ovat avanneet ovensa myös erikielisille. Ensi vuonna Kirjailijaliitto juhlii 120-vuotista taivaltaan: joko silloin olisi aika kyseenalaistaa yksikielisyyspolitiikka?