Myös vanhusten laitoshoitoon on osoitettava riittävästi resursseja: hoitohenkilökuntaa tarpeeksi ja ulkoiset puitteen asianmukaisiksi.
Muistisairas sisaremme asui palvelutalossa ja sai hyvää hoitoa ja apua tarvitessaan. Hoiti päivittäisiä rutiinejaan. Mielessä oli paljon asioita, joita ei pystynyt enää tekemään, vaikka olisi halunnut. Tunsi itsensä tarpeettomaksi ja monesti sanoi haluavansa jo kuolla, yli 80-vuotias. Hoitotestamenttikin oli tehty, ettei saa koneiden tai kirurgisten toimenpiteiden avulla pitkittää elämää.
Aivoverenvuoto mullisti elämän, puhekyky poissa, ei pystynyt nielemään, toinen puoli liikkumaton. Ja siitä alkoi sairaala-aika: pari viikkoa tarkkailuosastolla, sitten jonkin aikaa kuntoutusosastolla ja sitten siirto sairaalan vuodeosastolle.
Joka päivä noin kolmen kuukauden ajan seurasimme tilanteita toisen siskoni kanssa eri osastoilla.
Tarkkailuosastolla koko henkilökunta oli ystävällistä ja auttavaista, kun heitä vain onnistui saamaan kiinni. Kuntoutusosasto antoi todella toivoa! Sisareni tunsi hyvin meidät, jotka kävimme hänen luonaan. Henkilökunta jutteli sisarelleni, kävi puheterapeutti, fysioterapeutti, nostettiin seisomalaitteeseen hetkeksi ja joka päivä pyörätuoliin aulaan istumaan ja katsomaan hyörinää.
Tuli jo vähän hymyä. Yritti sanoa ”hei, hei” lähtiessämme. Mutta ravintoletku oli kaiken aikaa viemässä ravintoa mahalaukkuun, happiviikset nenässä eikä tiedostanut toista puolta itsestään.
Sisareni halusi vetää ravintoletkun pois, joten hänellä oli paksu kinnas kädessään, jotta ei olisi saanut letkua pois. Vierailumme ajaksi otimme aina kintaan pois. Kysyimme, saisimmeko viedä sisaremme pyörätuolissa ulos, johon iloisesti vastattiin, että totta kai, sehän olisi hyvä!
Sisaremme tilassa ei kuitenkaan tapahtunut edistystä, joten ymmärsimme, kun meille sanottiin, että hänet siirrettäisiin vielä saamaan perushoitoa toiselle osastolle.
Sisarelleni saatiin sänkypaikka kahden hengen huoneeseen pitkän käytävän viimeiseen huoneeseen. Käytävä oli niin kapea, että huoneiden ovet pidettiin kiinni, jotta käytävällä sopi kulkemaan.
Kinnasta käteen ei sillä osastolla ollut, joten ensin sanoivat sitovansa käden sängyn reunaan kiinni siksi ajaksi, kun saisivat hankituksi käsisuojan. Kun emme siihen suostuneet, käteen laitettiin kyynärpäähän saakka ulottuva sukka.
Seuraavana päivänä oli paikalla kuntoutusosastolta lainassa asianmukainen käsisuoja ja sänky, josta voi nostaa potilasta pystympään asentoon. Sitä olimme myös vaatineet sisarellemme, jolle limaa väliin kertyi keuhkoihin.
Tuntui kamalalta jättää aina sisaremme, joka ei pystynyt liikkumaan eikä puhumaan, suljettuun huoneeseen toisen huonokuntoisen potilaan kanssa.
Joka päivä oli jotain huomautettavaa: ravintoputkessa näkyy ilmakupla, joten ruoka ei kulje, kieli ruskean karstan peitossa, jos itse kävisin ostamassa parempaa rasvaa, he saisivat puhdistettua suuta (kävin ostamassa rasvaa), varpaiden kynnet pitkät ja kipristyneet varpaiden alle, ei ole sopivia saksia, joilla hoitajat voisivat leikata kynnet, mutta he voivat tilata jalkahoitajan leikkaamaan kynnet, maksaa 40 euroa (toki annoimme luvan tilata jalkahoitaja), nenääni haiskahtaa, pitää vaihtaa vaippa ynnä muuta. Lääkärin kanssa emme päässeet puhumaan yrityksistä huolimatta.
Yhtään kertaa emme nähneet sisartamme nostetun ylös pyörätuoliin istumaan. Ainoa ajanviete oli tv, joka jätettiin joskus auki huoneeseen. Kaksi kertaa ollessani paikalla huoneeseen änkeytyi vastapäisen huoneen miespotilas rollaattoreineen. Toisella kertaa olin jo hätää kärsimässä, kun hän tarrautui sisareni sängynpäätyyn, enkä meinannut saada häntä ulos enkä hoitajaa hälytettyä apuun.
Kaikesta huolimatta sisareni kunto parani. Kaikki sormet ja molemmat kädet ja jalat liikkuivat, sanoja ja lyhyitä lauseitakin jo tuli. Ajatus toimi, kuten koko sairaalareissun aikana.
Ehdotimme edelleen, että veisimme siskoni kanssa sisartani pyörätuolissa ulos. Ehkä olisi hänen viimeinen kesänsä ja hän saisi nauttia luonnosta ja auringosta. Mutta ei, ei ole lupaa viedä häntä ulos.
Menin kertomaan tilanteesta kuntoutusosastolle ja kysymään, josko sisareni voitaisiin ottaa sinne takaisin. Totta kai – mukava kuulla, että tilanne on noin parantunut – mutta lähete täytyy saada potilaan osastolta. Mutta kun lääkäriä ei saa tavata, tiedot kulkevat hoitajien kautta ja viesti on, ettei sisartani voi siirtää.
Limaa alkoi kertyä taas keuhkoihin ja sisareni pyysi hakemaan hoitajan, jotta tämä imisi limaa pois kurkusta. Limaa oli jo samana päivänä imetty pois, joten kurkkua ei enää saanut ärsyttää.
Ruokaletkuhan oli koko ajan paikalla, vaikka sisareni jo selvästi nieli itse, kun yskiessä tai nauraessa limaa nousi suuhun. Tällöin vielä lähtiessäni kävin hoitajilta pyytämässä, että he seuraisivat tilannetta. Tämä oli viimeinen kerta, kun lähdin sisareni luota.
Seuraavana yönä kello kolme soitettiin, että sisareni oli poissa. Kun hoitaja oli mennyt paikalle, hänellä oli vaahtoa suupielessä. Hoitajan mukaan mahdollisesti epilepsiakohtaus. Sisarellani ei koskaan eikä missään vaiheessa ollut ilmennyt epilepsiaa. Sisar oli tukehtunut omaan limaansa.
Tämän osasto hoitajille annan todella tunnustusta siitä, että he yleensä kestävät tehdä työtä niissä olosuhteissa ja potilaiden kunnon huomioon ottaen liian vähällä hoitajamäärällä.
Sisareni oli jo voimissa ollessaan puhunut eutanasian puolesta ja varmasti toivonut eutanasian sallivaa kuolemaa. Nyt hän sai kärsiä ja kuolla yksinään. Kuinka me omaiset toivommekaan, että hän olisi saanut valita itse lähtönsä hetken ja me omaiset olisimme saaneet olla hänen vierellään saattamassa häntä viimeiselle matkalleen.
Saattohoito ei ole vaihtoehto eutanasialle. Toiselle on saattohoito, vaikkapa lääketieteellisesti nukutettuna (sedataatio), oikea tapa kulkea kohti kuolemaa, mutta monen kärsivän toive on saada lähteä oman toiveensa mukaisesti ilman pitkitettyä kärsimystä.
Omaiset
Julkaisemme kirjoituksen
poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.