Lauri Armas Ihalainen eroaa kaikista muista SAK:n puheenjohtajista siinä, että hänen tiimalasinsa toimii luonnonlakien vastaisesti. Hiekka nousee siinä alhaalta ylöspäin, joten tiimalasi ei tyhjene lainkaan. Senpä takia Ihalainen on vetänyt maan suurinta ja vaikeimmin johdettavaa palkansaajain keskusjärjestöä jo 18 vuotta. Nyt hän tekee lähtöä eläkkeelle ensi keväänä juuri kun hän täyttää 62 vuotta.
SAK:n puheenjohtajien tiimalasi on tyhjentynyt yleensä muutamassa vuodessa, ja heitä on ryhdytty erottamaan tai puuhaamaan toisiin tehtäviin, usein kultaiselle tunkiolle, jollei luontaista urakiertoa ole ollut näköpiirissä. SAK:n johtaminen on äärimmäisen haastava ja jopa mahdottomana pidetty tehtävä. Ennen Ihalaista vain Pekka Oivio on päässyt tehtävästä kunniallisesti eläkkeelle 1981.
Ihalaisen alkukausikin SAK:n johdossa 1990-luvun lamavuosina oli tuskallinen ja myrskyisä. SAK:n vahvat liittopuheenjohtajat tramppasivat mennen tullen hänen ylitseen tulosopimusta tehtäessä. Niin fiksu kuin Ihalainen onkin, hänen ennusteensa oli hetken erittäin huono. Ihalainen selvisi kuitenkin karikoiden yli, ja hän on sittemmin noussut SAK:n kaikkein arvostetuimmaksi puheenjohtajaksi oman väen, ammattiyhdistysliikkeen ja koko yhteiskunnan silmissä.
Ihalaisesta on kehittynyt avainpaikallaan tietovirtojen keskellä harkitseva ay-johtaja ja vankka konsensusmies, joka miettii myös koko yhteiskunnan etua talous- ja tulopolitiikassa - unohtamatta kuitenkaan SAK:n intressejä. Tuollainen ei ole jokapäiväistä ay-johtajien keskuudessa. Monesti on tullut mieleen, miten SAK:n väki on voinut sietää sitä, ettei sen johtajassa ole ollut enää aikoihin tippaakaan agitaattorin vikaa. Hänen silmistäänkin puuttuu etujärjestömiehen kiilu.
Ihalaiselle on ehdotettu vuosien varrella monenlaisia vaativia tehtäviä ministerin virkoja ja SDP:n puheenjohtajuutta myöten, mutta se ei ole tapahtunut siksi, että hänestä olisi haluttu päästä eroon. Niitä on esitetty kiitollisuuden ja luottamuksen osoituksena. Hyväksi havaittua miestä olisi haluttu käyttää myös muissa haastavissa töissä.
Ihalainen ei ole kuitenkaan ollut perso vallan tai maallisen mammonan houkutuksille. Hänestä olisi tullut esimerkiksi leikiten SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipposen jälkeen, - ja ehkä aikaisemminkin - mutta hän jätti pelikentän suosiolla Eero Heinäuomalle. Ihalainen on paiskinut koko aikuisikänsä töitä SAK:ssa. Sen valta on riittänyt hänelle - osin siitä syystä, ettei hänen kielitaitonsa ole kehuttava. Ihalainen on peruskoulutukseltaan kirvesmies, eikä hän ole panostanut koskaan täysimittaisesti kielitaitonsa kehittämiseen.
Muodollisen koulutuksen vähäisyyttä ei kuitenkaan huomaa hänessä. Ihalainen on korkeasti oppinut käytännön yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Jollei häntä tuntisi, hän voisi tuoda tietoineen ja näkemyksineen mieleen akateemikon.
Hakaniemen akateemikko. Siinä olisi hänelle sopiva titteli eläkevuosille, mutta hän taitaa saada tasavallan presidentiltä ennen pitkää komean virallisen arvonimen - jos suostuu ottamaan sellaisen vastaan.
Ihalaisen kausi SAK:ssa päättyy juuri silloin, kun SAK:n asema näyttää romahtavan ja siitä on tulossa tavallinen etujärjestö. SAK:sta kasvoi mahtijärjestö eheytymisensä jälkeen 1960-luvulla. Vuonna 1968 alkanut tulopolitiikan ja kolmikannan kausi nosti sen merkityksen toiseen potenssiin. SAK:sta tuli vakituinen vieras hallitusten pöytään, eikä mikään vaikuttamisen alue ole ollut sille vieras. Se oli jopa ajamassa Suomea Euroopan unioniin.
Etelärannan edunvalvontajärjestö EK on päättänyt lopettaa tupot Suomessa. Ensimmäinen hajautettu yritys meni pahasti pieleen kansantalouden kannalta, mutta paluu vanhaan inflatoriseen nimellispalkkapolitiikkaan ei säikäyttänyt EK:ta. Se on valmis ottamaan uudelleen inflaatioriskin euroajasta huolimatta.
Osat ovatkin vaihtuneet huvittavalla tavalla. Ihalaisesta on tullut hallitun palkkaratkaisun ja vastuullisen talouspolitiikan ponteva tukija, kuten hänen kommenttinsa osoittavat. Eteläranta korostaa myös palkkakoordinaation tarvetta, mutta se ei halua tunnustaa, että se on äärimmäisen vaikeaa Suomessa ilman sakinhivutusta ja yhteisvastuun kantoa, johon SAK:ta, STTK:ta ja Akavaa tarvitaan.
Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta monelle tulee vielä ikävä Ihalaisen harkitsevuutta ja vastuullisuutta. Uutta Ihalaista kun ei ole eikä tule. Tunne voi yllättää myös Etelärannan uudet, huonosti ay-toimintaa tuntevat uros- ja naarasleijonat, kunhan he ovat ottaneet lukua muutamalla inflaatiokierroksella.