OLYMPIALAISET: Italian Jacobs pinkoi satasen olym­pia­voit­ta­jak­si Eu­roo­pan en­nä­tyk­sel­lä

Kolumni

Moneen kertaan me­ne­tet­ty Valamo

Valamon luostari häätää saariltaan asukkaita ja luontopuiston työntekijöitä. Tilalle ovat tulleet Putinin VIP-sauna ja oligarkit. Yleisradion uutinen äitienpäivänä hätkähdytti, suretti ja herätti syvää myötähäpeää.

Valamon luostari häätää saariltaan asukkaita ja luontopuiston työntekijöitä. Tilalle ovat tulleet Putinin VIP-sauna ja oligarkit.

Yleisradion uutinen äitienpäivänä hätkähdytti, suretti ja herätti syvää myötähäpeää. Toisaalta: mitä uutta auringon alla? Bysantin, venäläisten ruhtinaskuntien ja tsaa­rien ajoista saakka maallinen ja kirkollinen valta ovat tiiviisti kietoutuneet toisiinsa - poikkeuksena neuvostoaika, jolloin kirkko ja luostarit olivat vainon ja häpäisyn kohteina.

Epäpyhät allianssit ovat tuttu ilmiö myös roomalaiskatolisen ja protestanttisen Euroopan sekä islamin historiasta. Venäjän nykyinen tsaari Vladimir Putin ja Turkin sulttaani Recep Tayyip Erdogan ovat milloin kavereita, milloin riidoissa, mutta yksi asia heitä syvästi yhdistää: häikäilemätön vetoaminen patrioottisten alamaistensa uskonnollisiin tunteisiin.

Näin poliittinen ja uskonnollinen eliitti vahvistavat asemiaan ennestäänkin hauraassa siviiliyhteiskunnassa. Erdogan tekee sen huutamalla ja riehumalla, Putin verkkojaan kutoen.

Valamon luostarin nykytilannetta voi valaista lyhyt katsaus sen parinsadan vuoden takaiseen lähihistoriaan. Siitä ei puutu valtataisteluita, joihin suomalaisetkin ovat antaneet osansa. Suomen tultua vuonna 1809 liitetyksi Venäjään kansallisuusaatteiden, karelianismin, suomenmielisyyden ja -kielisyyden vahvistuessa myös Valamo nousi älymystön ja skribenttien kiinnostuksen kohteeksi. Laatokan saarten kauneus hurmasi, ja ortodoksinen mystiikka kiehtoi.

Toisaalta itäinen uskonnonharjoitus nähtiin venäläisen hengen­elämän velttouden ja rappeutuneisuuden ruumiillistumana.

Esimerkki jälkimmäisestä on Juhani Ahon matkakuvaus vuodelta 1896 Uudessa Kuvalehdessä:

"[K]aikista surunvoittoisimmin vaikuttaa täällä samoin kuin kaikissa luostareissa yleensä itse luostarin asujaimisto. Onhan se tavallaan suuri aate tuo maailmasta eroaminen, eikähän elämäänsä kyllästyneiden puolesta voi olla iloitsematta siitä, että on olemassa tällaisia tyyniä satamia, joihin elämän ulapoilla haaksirikkoon joutuneet voivat vetäytyä. Mutta kun näkee sadoittain nuoria miehiä, pitkätukkaisina ja pitkäpartaisina, uupunein askelin, kalpein poskin ja sammunein silmin, joissa elämän tulen pitäisi palaa, asteltavan korkeiden muurien välissä, niin käy sydän kipeäksi ja rintaa painaa."

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 käynnistyi Karjalan sieluista uudenlainen kamppailu, jonka temmellyskentäksi ensimmäisen maailmansodan kurimuksesta jo osansa saanut ja nyt Suomeen liitetty Valamon veljestökin joutui - tai itsensä ajoi. Suomen valtio vaati ylläpitämältään ortodoksiselta kirkolta ja sen luostareilta lojaalisuutta. Suomalais- ja venäläismieliset ryhmittymät ajautuivat taas vastakkain.

Kipukohdiksi tulivat jumalanpalveluksia ja luostareita koskeva kielikysymys, siirtyminen vanhasta uuteen ajanlaskuun, venäläistaustaisten munkkien kansalaisuuskysymys ja Suomen ortodoksisen kirkkokunnan siirtyminen Moskovan patriarkaatin alaisuudesta Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen.

Jatkosodan päätyttyä Suomi menetti Neuvostoliitolle paitsi Karjalan luostareineen myös Petsamon ja sen Trifonin luostarin, jonka veljestö evakuoitiin Heinäveden Papinniemen Uuteen Valamoon ja muu, lähinnä kolttasaamelainen, venäläis- ja vienalaistaustainen ortodoksiväestö lopulta eri puolille Lappia ja Peräpohjolaa.

Julkinen huomio keskittyi Karjalan evakoihin. Heidän keskuudessaan kehrättiin uusissa oloissa elämän jatkuvuuden tunnetta ylläpitävää kuvaa menetetystä kotiseudusta, jossa kannel heläjää, laulu soi, runous kukoistaa, puut lehtivät ja käki kukkuu.

Kirkkokunnan Aamun Koitto -lehden toimitus kiteytti linjansa to­teamalla, että "ortodoksinen uskonto on myös karjalaisen heimoperinteen säilyttäjä, toisin sanoen: ne karjalaiset, jotka pysyvät ortodokseina, säilyttävät parhaiten myös karjalaisuutensa".

Jälleenrakennusajalla kirkon papisto ja muut työntekijät tekivät sisälähetys- ja sielunhoitomatkoja myös "kolkkoon, köyhään ja ankaraan" Peräpohjolaan ja Lappiin, jossa ortodokseja sai etsiä "kuin neulaa suuresta heinäsuovasta".

Erään matkapapin mukaan ensimmäinen kokemus Kemin kaupungista (jossa asui muun muassa 1920-luvulla Karjalan kapinan jälkeen saapuneita Vienan pakolaisia) oli se, "ettei täällä voi viihtyä, täältä on lähdettävä pakoon".

Toisen papin mukaan "jäykkien pohjalaisten muodostamassa ilmapiirissä" ortodoksisten tapojen noudattaminen oli vaikeampaa kuin Itä-Suomessa. Tapojen ja kristillisyyden aitous ja vieraanvaraisuus olivat essentiaalisesti karjalaisia ominaisuuksia.

Ainoastaan kolttasaamelaisten ja muutamien muiden harvojen Petsamon siirtolaisten kodeissa sykki "lämmin ja vieraanvarainen sydän", ja heidän jumalanpalvelustavoissaan toteutui "todellinen ja luonnollinen kristillisyys".

Eikö tämä luokin aika kiinnostavan vastakuvan Juhani Ahon Valamo-kuvaukselle?

Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.