Kuningasvalta näyttää Kaarle XVI Kustaan syntymäpäivää viettävässä Ruotsissa vahvalta ja elinvoimaiselta. Kuninkaalliset ovat jäänteitä historiasta mutta tärkeitä kansallisia symboleja.
Kuningas Kaarle XVI Kustaa viettää tänään 60-vuotissyntymäpäiväänsä luultavasti hyvillä mielin. Hän ja hänen perheensä ovat viime aikoina säästyneet niin skandaalilehtien jättiotsikoilta kuin poliitikkojen arvostelultakin. Kuningas on paljon suositumpi kuin maan vaaleilla valittu pääministeri Göran Persson.
Jos Ruotsia vietiin vielä 1970-luvulla vakavasti kohti tasavaltaa pääministeri Olof Palmen myötävaikutuksella, samaa vaativat puheet ovat nykyään harvinaisia. Niitäkin esitetään, mutta ne eivät juuri vastakaikua saa -- ei vaikka maan sosiaalidemokraattien pitäisi olla puolueohjelmansa mukaan yhä tuolla asialla.
Nykytilannetta selittää epäilemättä se, että Ruotsin kuninkaalliset ovat täyttäneet heihin kohdistuvat rooliodotukset kunnialla ja hoitaneet lähes moitteetta myös edustukselliset tehtävänsä. Yhden asiantuntija-arvion mukaan Euroopassa juuri Ruotsin ja Espanjan kuninkaalliset ovat onnistuneet parhaiten tässä suhteessa.
Silti monarkian kannatus on vahvaa myös useimmissa niissä maissa, joissa pienet tai suuret skandaalit ovat syövyttäneet hallitsijanhuoneen kilpien kiiltoa. Britannian Windsorien asemaan ei kohdistu mitään todellista uhkaa, vaikka vain muutama vuosi sitten osa kuningasperheen jäsenistä tuntui syrjähyppyineen ja muine skandaaleineen kuin tekevän kaikkensa romahduttaakseen instituution aseman. Kuningashuoneen vahva tukipylväs on kuitenkin juuri 80 vuotta täyttänyt kuningatar Elisabet II itse. Hänestä ei mehukkaita paljastusjuttuja ole kyennyt tonkimaan esiin edes brittien säälimätön bulevardilehdistö.
Pitkän kautensa ansiosta kuningatar Elisabet on pystynyt hankkimaan jopa poliittista vaikutusvaltaa. Jos hän yhteiskunnan asioista jotakin lausuu, häntä kuunnellaan.
Elisabet on yhä myös esimerkiksi Kanadan, Australian, Uuden-Seelannin ja Kenian nimellinen valtionjohtaja. Häntä ei ole haluttu noista tehtävistä sysätä syrjään. Oirearvonsa on silläkin.
Kuningashuoneiden elinvoimaisuutta voi selittää muullakin kuin kruunupäiden henkilökohtaisilla taidoilla. Kansakunnat tarvitsevat yhteenkuuluvuutta vahvistavia symboleja, ja niitä kuninkaalliset selvästi ovat. Vaaleilla valittava presidentti sellaiseksi harvoin nousee.
Ainakin Euroopassa yleinen ilmapiiri on myös muutamassa kymmenessä vuodessa muuttunut niin, että kuninkaalliset eivät edusta ihmisten silmissä taantumusta ja epädemokraattisuutta samoin kuin ennen vanhaan. Osansa vaimenneeseen kritiikkiin on tietysti silläkin, että monilta kuningasperheiltä on viimeisen puolen vuosisadan aikana riisuttu valtaoikeuksia. Se on voinut olla myös monen monarkian pelastus. On vaikea uskoa, että esimerkiksi Japanissa olisi enää keisaria lainkaan, ellei maan hallitsijaa olisi heti toisen maailmansodan päätyttyä pudotettu jumalan asemasta kuolevaisten joukkoon.
Ruotsissakin on silti tuttu kysymys, kuinka demokraattinen on maa, jossa valtionpäämiehen asema peritään. Vasta-argumentti kuuluu, että näin ovat maan valtiopäivät demokraattisesti päättäneet. Ruotsin muuttaminen tasavallaksi on kahden nuijankopautuksen takana kaksilla perättäisillä valtiopäivillä, mutta niin ei ole haluttu tehdä.