Säästäminen sattuu. Kun kunta säästää, niin aina jossakin kirpaisee.
Käytännön tasolle vietynähän säästäminen tarkoittaa yleensä menettämistä.
Taloutensa kanssa syvässä ojassa kahlaava Vihannin kunta on tilanteessa, jossa sen on pakko säästää. Toinen vaihtoehto, tulovirran kasvattaminen, on nimittäin huomattavasti vaikeampaa. Se on suorastaan mahdoton tehtävä.
Vihannissa työstetty talouden tasapainottamispaketti sisältää muun muassa kahden kyläkoulun lakkauttamisen. Säästösuunnitelmien mukaan Alpuan ja Korvenkylän koulut sulkevat ovensa elokuun alusta lukien.
Tasapainottamispaketin nieleminen on ollut alpualaisille ja ilveskorpisille kuin 1970-luvun tillilihaa - venyy ja vanuu, mutta ei mene alas.
Vaihtoehtona vastenmieliselle nielemiselle alpualaiset tarttuivat toimeen estääkseen palvelujen karkaamisen kotikylältä. Kunnalle sorvattiin tarjous, jonka uskottiin kiinnostavan.
Mutta, sitten tulikin vastaan iso mutta.
Kyläläisten tarjous noteerattiin kunnassa tavalla, jota voinee luonnehtia olan kohautukseksi. Kävi kuten kuntaliitossa on havaittu käyneen muuallakin, eli kuntapäättäjät ja virkamiehet ovat vastahankaisia kuntalaisten aktiivisuudelle.
Alpualaiset tarjosivat Vihannin kunnalle pakettia, jossa kyläläiset sitoutuivat muun muassa lämmittämään koulun ja huoltamaan pihat kolmen vuoden ajan, sekä rakentamaan koululle liikuntasalin ja remontoimaan päiväkotitilat.
Tarjouksen ehtona oli, että Alpuan koulun lakkautuspäätös kumotaan.
Kunnan vastaus tarjoukseen oli "kiitos ei". Kolmannelta sektorilta ei kuulemma voi ottaa vastaan näin mittavia rakenteita.
Onko kunnalla, jolla on jo kriisi housuissa, ihan oikeasti varaa kulkea nokka pystyssä? Onko kunnalla, jonka luulisi ihan oikeasti pyrkivän kuiville taloudellisesta ahdingostaan, varaa olla tarkastelematta tehtyä tasapainottamispakettia uusien mahdollisuuksien valossa?
Vihannissa tilanne näyttää ajautuneen siihen, että kuntapäättäjät ja virkakoneisto ovat kahlinneet itsensä ensimmäiseen puuhun, joka vastaan tuli. Kuntalaiset, jotka suuren hädän virittäminä ojensivat auttavan kätensä kunnalle, taas kokevat saamansa vastaanoton perusteella itsensä pelleiksi.
Seminaareissa ja juhlapuheissa on lausuttu hienoja ajatuksia siitä, kuinka kuntien tulisi ottaa käyttöön kolmannen sektorin tarjoamat mahdollisuudet ja hyödyt. Ministeriötasolta on jopa saatavissa käsikirja, joka opastaa kylien ja kunnan välisten yhteistoimintasopimusten laatimiseen.
Tässä valossa Vihannin kunnan suhtautuminen alpualaisten tarjoukseen panee kysymään, että kuka kielsi järjen käytön?
Alpualaisten lupaukset eivät tietenkään koko kunnan taloutta korjaa. Jos niillä kuitenkin saadaan yhden kyläkulman säästöt hoidettua vaihtoehtoisella tavalla, niin luulisi sen kaikille kelpaavan.
Toisaalta kyläläiset aktivoituivat kokoamaan voimavaransa ja löytämään toimintakykynsä vasta siinä vaiheessa, kun muuta vaihtoehtoa ei enää ollut.
Siksi oikeutettua on sallia tämäkin kysymys: Eikö kyläläisiä kiinnostanut yhtään aiemmin ryhtyä varmistamaan koulun ja päivähoidon säilymistä omalla kylällä?
Viimeisin vaihe Vihannin sitkaassa sopassa on se, että Oulun hallinto-oikeus ei suostunut kyläläisten kunnallisvalituksessa esittämään tasapainottamispaketin täytäntöönpanokieltoon.
Kielteisestä päätöksestä huolimatta Alpuassa ei ole lannistuttu, vaan täytäntöönpanokiellon kohtalo halutaan katsoa Korkeimmassa hallinto-oikeudessa.
Jos kyläläisten toivoma aito keskusteluyhteys kunnan kanssa jää syntymättä, on hyvin todennäköistä, että Vihannista ei löydy tässä asiassa voittajaa.