Jääkiekon vuoden 2014 maailmanmestaruuskisat täytyy siirtää muualle Valko-Venäjältä.
Syykin on selvä. Sen on muotoillut Kansainvälinen jääkiekkoliitto IIHF: urheilua ja politiikkaa ei saa sekoittaa.
Valko-Venäjää itsevaltiaana hallitseva presidentti Aljaksandr Lukašenka yrittää sekoittaa nämä kaksi. Hän käyttää arvostettua urheilubrändiä, jääkiekon MM-kisoja, hyväkseen.
Lukašenkan tarkoitus on peittää ihmisoikeusrikokset kisojen tuoman good willin taakse. Oma asema vankistuu ja sortokone pysyy käynnissä.
Muusta ei ole kyse.
Diktaattorille MM-kiekko on parasta, mitä rahalla saa. Jalo kilpa takaa kansainvälisen näkyvyyden miellyttävissä merkeissä. Kisat ovat edullinen ja tehokas mainoskanava järjestäjämaalle.
Jääkiekko on urheilulajina sopiva. Ponnistus kisojen eteen ei ole tolkuttoman suuri.
Diktaattorin tarvitsee vain rakennuttaa kaksi palatsimaista jäähallia ja majoittaa 16 maajoukkueen väki.
Jääkiekko houkuttelee myös siksi, että se muistuttaa täsmäsuunnattua suoramarkkinointia. Lajia ei seuraa liian monimuotoinen katsojakunta kuten olympialaisia tai jalkapalloa.
Maajoukkuekiekolle sydämensä menettänyt ei ole hörhö yksinäinen susi.
Kiekkoväki on vakautta arvostavaa, kohtalaisen hyvin toimeentulevaa porukkaa. Joukkuelajin luonteen mukaisesti heillä on verkostonsa ja ystäväpiirinsä.
Lukašenka ei toivo mitään niin hartaasti kuin tällaisten kävijöiden kertoilevan kisamuistojaan rauhallisesta ja kauniista Minskistä.
Nimittäin sellaisena pääkaupunki tulee kisojen aikana näyttäytymään.
Minskin puhdistetusta julkisivusta ei huomaa, mikä on todellisuus. Se on julma, jos on erehtynyt vaikkapa osoittamaan mieltä vaalivilppiä vastaan.
Aivan diktatuurille ominaisesti poliittiset toisinajattelijat ovat kalterien takana ja haastajiksi yritelleet entiset presidenttiehdokkaat piestyinä kotiarestissa.
Oppositiolla ei ole osallistumisvälineitä. Mielipiteiden esittämisestä saa maistaa miliisin pamppua.
Oikeus toimii pitkälti maan isän presidentillisessä ohjauksessa.
Jostakin sellaisesta kielivät maaliskuun pikateloitukset, jossa ammuttiin kaksi metron pommi-iskusta syytettyä.
Näyttö nuorukaisia vastaan oli eurooppalaisittain hatara. Muu maailma kummeksui varsinkin rikostutkintaa.
Tutkinnassa oli tultu ylimalkaiseen tulokseen, että parikymppisiä miehiä ajoi katalaan iskuun – ei enempää eikä vähempää kuin – viha ihmiskuntaa kohtaan.
Heidät teloitettiin niskalaukauksella. Stalinin ajan tapaan perheille ei ole kerrottu, minne pojat on haudattu.
Tuon tasoinen rikostutkinta panee epäilemään, että kyseessä on lavastus.
Tai sitten Valko-Venäjällä on yhtäkkiä ruvettu harrastamaan tosi-tv:n sijasta tosi-kirjallisuutta. Maan oikeuslaitos tuntuu ottaneen mallikseen Franz Kafkan romaaneista tutun tuomioistuimen.
IIHF äänesti toukokuussa 2009 kisaisännästä vuodeksi 2014. Valko-Venäjä sai 75 ääntä, toiseksi tullut Unkari 24. Voitto oli selvä.
Kisaisännyyden hakua oli edeltänyt Lukašenkan leveä hymykampanja. Presidentti oli jopa vapauttanut kaikki mielipidevangit. Tosin vain hetkeksi. Pieksäjäiset jatkuivat sitten seuraavana vuonna.
Eikö kansainvälisen yhteisön pitäisi puistella IIHF hartioista hereille, siirtämään kisat sivistyneeseen maahan.
Ei. Hallitusten ei pidä puuttua urheiluisännyyksiin.
IIHF valitsi Valko-Venäjän, joten sen täytyy kantaa myös vastuu. Vaakakupissa on lajin hyvä maine yli sadan vuoden ajalta.
IIHF itse päättää, toimiiko se diktaattorin munasuojana.