Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuuluu noin 61 000:ta jäsentä eli 1,1 prosenttia kansasta. Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu 4,3 miljoonaa ihmistä. Lutherin opin seuraajien on siten helppo vähätellä pikkuruista kilpailijaansa.
Ortodoksit taas voivat kääntää veistä luterilaisten haavassa: suuremman kirkon jäsenmäärä valuu alamäkeä, mutta ortodoksien on plussalla uusien tulijoiden ansiosta. Vuonna 1990 ortodoksikirkossa oli 53 000 jäsentä, mutta nyt siis noin 8 000 enemmän.
Viimeisen neljännesvuosisadan ajan ortodoksit ovat meillä nauttineet suotuisasta julkisuudesta. Kun luterilaiset ovat ampuneet toisiaan milloin missäkin kiistassa, vaikkapa naispappeusjupakassa, ortodoksit ovat pitäneet päänsä matalina ja keränneet sympatiapisteet. Heidän kirkkonsa elämä on näyttänyt seesteiseltä ja sisällyksekkäämmältä.
Julkisuustyrkyn pastori Mitro Revon tapaus nosti kuitenkin esiin sen tosiasian, ettei kirkkokunnan pienuus takaa harmonista eloa. Ortodoksikirkossa on käyty useita kovia kiistoja sekä henkilöistä että asioista.
Iso kirkkokuntaa jakava tekijä on suhtautuminen Venäjään ja sen kirkkoon. Osa Suomen ortodoksien vaikuttajista suhtautuu naapuriin jyrkän kielteisesti. Toisaalta on niitä, jotka aktiivisesti vaalivat tuota suhdetta.
Ensimmäisen leirin näkyvin hahmo on emeritusarkkipiispa Johannes, jälkimmäisen nykyinen arkkipiispa Leo. Toissa syksynä Leon nykyinen teologinen sihteeri luonnehti Johanneksen politiikkaa kreikkalaismieliseksi ja äärioikeistolaiseksi.
Itäsuhteisiin liittyvässä riidassa Mitro Repokin nousi ensimmäisen kerran otsikoihin. Vuonna 1996 arkkipiispa Johannes asetti pastorin toimituskieltoon, kun tämä oli arvostellut Johanneksen toimia Viron kirkkokiistassa.
85-vuotias emeritusarkkipiispa veti tiukkaa linjaa myös viime kuussa: "Isä Mitro Revon ihailijapiirien ulkopuolella on niin politikointi kuin monin kerroin todistettu papille sopimaton käyttäytyminen herättänyt Kirkolle kiusallista huomiota", Johannes lausui piispainkokoukseen lähettämässään kirjeessä. Revolta vietiin kokouksessa papin oikeudet ja tunnukset.
Revon tapauksessa entisen ja nykyisen arkkipiispan näkemykset menivät yksiin. Myös Leo on lopen kyllästynyt Revon temppuiluun. Piispojen rintamasta erkani omalla päätösesityksellään Oulun entinen ja Helsingin nykyinen metropoliitta Ambrosius. Hänellä itselläänkin on monia maallisia luottamustehtäviä, joten hänen on vaikea tiukoin äänenpainoin tuomita Revon lähtöä politiikkaan.
Kirkon jäsenistössä on kovan porun herättänyt myös viimevuotinen tapaus, jossa Helsingin seurakunnan kirkkoherra pantiin lähtemään. Asia siirtyi huhtikuussa poliisitutkintaan. Piispat ovat julkisesti nokitelleet myös uudesta psalmikäännöksestä ja vääntäneet kättä Ambrosiuksen ideoiman ortodoksisen kulttuurikeskuksen rahoituksesta.
Revon tapauksessa kirkko noudatti johdonmukaisesti ortodoksista perinnettä. Vielä on kuitenkin näkemättä, millaisia vaurioita kiistasta jää. Kovin monta repivää riitaa kirkko ei kestä.
Jos ortodoksien vastuunkantajat hoitavat asiansa viisaasti, sillä on venäläisen maahanmuuton ansiosta suuria kasvun mahdollisuuksia. Jos riitely jatkuu, edessä voi olla kuihtumiskierre. Jo nyt ortodoksikirkosta erotaan samaan tahtiin kuin luterilaisella puolella.
pekka.mikkola@kaleva.fi