Sosiaalidemokraattisen puolueen viestinnälliset taidot ovat olleet monista eri syistä kehnot, selvästi heikoimmat suurista puolueista. Puolueella on jatkuvasti suuria vaikeuksia hallita ja ohjailla julkista keskustelua. Menneellä viikolla nähtiin kuitenkin sellainenkin ihme, että muut puolueet tanssivat kerrankin SDP:n pillin mukaan.
Julkisuudessa on nyt jauhettu yli viikko SDP:n pääministerikuviota, vaikka puolueen valtuustossa ei tapahtunut todellisuudessa mitään eriskummallista. Valtuusto vain asetti puolueen uusien sääntöjen mukaan SDP:n pääministeriehdokkaaksi Paavo Lipposen. Sama mies on toiminut valtioneuvoston puheenjohtajana yhtä soittoa jo seitsemän ja puoli vuotta.
Vaikka virallista ehdollepanoa ei olisi tapahtunut, poliittiset diletantitkin olisivat tajunneet, että SDP tavoittelee pääministerin salkkua maaliskuun eduskuntavaaleissa Lipposen johdolla. Ja jos SDP säilyy maan suurimpana puolueena, se lähtee muodostamaan hallitusta samaisen Lipposen suojeluksessa.
Jostakin kumman syystä keskusta, kokoomus - ja etenkin sen uusi puoluesihteeri Heikki A. Ollila - sekä muutamat pienet puolueet hermostuivat SDP:n touhuista ja antautuivat pelaamaan julkisuuspeliä SDP:n sanelemilla ehdoilla. Ne olivat tietenkin tuomittuja häviämään, koska ne saattoivat vain reagoida siihen, mitä SDP teki ja sanoi. Ne tulivat perässä.
Julkinen huomio keskittyi demareihin. Jopa politiikkaa laiskasti seuraavatkin tietävät nyt, että Lipponen on SDP:n pääministeriehdokas. Jäätteenmäen ja Itälän ympärillä käy sen sijaan yhä epämääräinen kuhina - tosin täysin tarpeettomasti.
Vaikka Lipponen asetettiin torstaina muodollisesti SDP:n pääministeriehdokkaaksi, hänen ehdokkuutensa varmistui tosiasiassa jo viime kesänä SDP:n puoluekokouksessa, jossa hän kukisti selvästi Erkki Tuomiojan. Aivan samoin kävi kesällä keskustan Anneli Jäätteenmäelle ja kokoomuksen Ville Itälälle. Puoluekokousten valinnat tekivät heistä pääministeriehdokkaat sillä varmuudella, millä SDP:kin on liikkeellä.
SDP voi aivan hyvin vaihtaa pääministeriehdokkaansa vielä vaalien jälkeenkin, jos puolueen etu sitä vaatii. Siihen ei tarvita kuin puoluevaltuuston uusi päätös. Se ei ole kuitenkaan todennäköistä. Suomen politiikka on tervehtynyt tässä suhteessa. Puolueet eivät enää ole harrastaneet pitkiin aikoihin sellaista kabinettisuhmurointia kuin takavuosien pitkällä punamultakaudella, jolloin ne viittasivat usein kintaalla vaalitulokselle.
Paavo Väyrysen tiliin jää viimeinen suhmurointiyritys. Hän olisi halunnut pääministeriksi vuoden 1991 vaalien jälkeen, vaikka keskusta hankki murskavoittonsa Esko Ahon johdolla. Keskustan veres puheenjohtaja pysyi kuitenkin lujana ja muodosti itse porvarihallituksen. Ahon ja Väyrysen väleihin tuli paha särö, joka ei ole vieläkään korjaantunut.
Operointi Lipposen pääministeriehdokkuudella vaikuttaa taitavasti suunnitellulta julkisuuspeliltä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaikka poliittisten julkisuuspelien kruunaamaton kuningas Eero Heinäluoma johtaa nykyisin SDP:n puoluetoimistoa. Sattumalla ja onnella oli tietoista ohjailua paljon suurempi vaikutus siihen, miksi SDP onnistui maksimoimaan Lippos-julkisuuden puoluevaltuustonsa avulla. Kävi vain niin, että media kiinnostui ja muut puolueet hermostuivat Lipposen ehdokkuudesta odotettua enemmän.
SDP:n sääntömuutosta ei tehty viime kesänä siksi, että Anneli Jäätteenmäestä tiedettiin tulevan keskustan uusi johtaja ja henkilö, josta keskustalaiset haluavat tehdä Suomen ensimmäisen naispääministerin. SDP:n sääntömuutos pantiin vireille jo Turun puoluekokouksessa 1999. Puoluekokous asetti silloin sääntötyöryhmän, jolle annettiin tehtäväksi ajanmukaistaa puolueen säännöt uuden perustuslain mukaiseksi.
Noihin aikoihin SDP:ssä oletettiin vielä, että Lipponen luopuisi seuraavassa puoluekokouksessa puolueen johdosta. Silloin ei vielä edes spekuloitu, kenestä tulisi Lipposen seuraaja kolmen vuoden kuluttua eli viime kesän puoluekokouksessa. Vuonna 1999 demarit sen sijaan uskoivat joutuvansa taistelemaan ensi vuoden eduskuntavaaleissa Esko Ahoa vastaan.
Kun säännöt pakottivat SDP:n asettamaan pääministeriehdokkaan, ainoa asia, missä puolue saattoi operoida, oli ajankohta, jolloin pääministeriehdokas asetettaisiin. Demarit valitsivat syksyn puoluevaltuuston johtajansa viralliseksi kruunauspaikaksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut ylimääräinen puoluevaltuusto ensi vuoden alussa, jolloin vaalikampanjat käynnistyvät.
Ajoitus osui naulan kantaan. SDP pääsi kukkoilemaan megajulkisuudessa, ja se on juuri nyt tärkeää. Demarit haluavat kaikkien tietävän, että heidän pääministeriehdokkaansa on toista maata kuin Jäätteenmäki. Melkein kaiken kokenut ja melkein kaiken nähnyt. Jäättenmäki on hänen rinnallaan vasta aloittelija, SDP haluaa korostaa.
Heinäluoma ja muu puolue-eliitti hämmensi vielä soppaa vaatimalla, että muutkin puolueet seuraisivat SDP:n esimerkkiä - ja muut älähtivät.
Julkisuuspelin tämä erä meni SDP:lle, mutta peli jatkuu eikä lopputuloksesta ole vielä varmuutta. SDP otti myös melkoisen riskin. Eräiden kannatuspuheenvuorojen kustannuksella on jo ehditty ilkkua pahasti. Söpö feministi ja muu vastaava soopa kääntyy helposti Lipposta vastaan. Kohta demarit varmaan kyselevät innoissaan, kuinka Lipposelta sujuu rock´n´roll, kuten tehtiin Urho Kekkosen palvonnan aikana.
Vielä suurempi vaara liittyy siihen, että Lipposesta tuli valtuuston päätöksellä puolueensa virallinen kampanjaveturi, vaikka SDP:n kampanja käynnistyy vasta ensi vuoden puolella. Kampanjoivaa poliitikkoa on lupa kohdella kovemmalla kädellä kuin arkisesti ahertavaa pääministeriä. Lipponen on nyt luvallinen maalitaulu.