Eläinaktivistien aate on vahva. He ovat nuoria idealisteja, jotka uskovat, että eläinten oikeudet ovat tärkeämpiä kuin ihmisoikeudet. Turkiskaupan myyjää saa haukkua murhaajaksi, lapsia voi pelotella, että äiti tappaa koiran, perheen lemmikin.
Eläinaktivistien vapauttamat minkkiraukat joutuvat suoraan surman suuhun. Mutta onpahan luontokappale kerran elämässään saanut kokeilla vapautta, vaikka tuskin se häkkioloja voittaa. Ilmainen ateria, juomaa riittävästi, hyvä hoito ja nopea, kivuton kuolema.
Tuostahan voisi jo inhimillinen ihminenkin olla kateellinen.
Minkki on Suomen luonnossa tuontiotus, joka tekee tuhojaan sen kun ennättää. Tarhaminkin suuhun saattavat joutua valkoselkätikan munat ja liito-oravan poikaset. Mitähän sanovat EU ja luontodirektiivit?
Turkistarhojen ohella eläinaktivistien häirinnän kohteiksi ovat joutuneet Kuopion yliopiston valtakunnallinen koe-eläinkeskus, turkisliikkeet ja Marimekon myymälät. Omaisuutta turmellaan, kesyt tarhaketut ja -minkit ajetaan ulos oman onnensa nojaan, koe-eläinkeskuksen työtä häiritään.
Vähitellen alkaa mitta tulla täyteen, myös oikeudessa. Ensimmäistä kertaa Suomessa on jatkuvaan häirintään syyllistyvä eläinaktivisti saanut laajennetun lähestymiskiellon. Tätä ennen 20 nuorta sai matkustuskiellon Karttulaan.
Entä ympäristöjärjestöt? Niiden voimavarat ovat moninkertaiset verrattuna eläinten oikeuksien puolustajiin. Greenpeace on taas kerran iskenyt silmänsä suomalaiseen mäntyyn. Muut ympäristöjärjestöt seuraavat johtajaa. Ne syyttävät metsäyrityksiämme ympäristörikoksista.
Kohteena on Pohjois-Suomi. Mikäpä muukaan.
Miten täällä eletään, jos pohjoisen metsiä ei saa hakata, vaan ne pitää paketoida lampaiden laitumiksi ja keskieurooppalaisten lataamoiksi? Jos epädemokraattinen Greenpeace lakeijajärjestöineen julistaa suomalaisen puun boikottiin Keski-Euroopassa, valuuttatulot ja työpaikat ovat vaarassa.
Järjestöt ovat varmaan huomanneet, etteivät tiedotusvälineet enää säntää joka notkoon katsomaan, jos joku sitoo itsensä kettingillä petäjään. Televisiokamerat eivät talleta muutaman ihmisen mielenosoitusta. Rähinän pitää olla kansainvälinen, jotta julkisuus siitä piittaisi.
Ja tässä vaara piileekin. Jahka suurrähinä alkaa vuoden lopulla, siinä voi käydä suomalaiselle metsäteollisuudelle kehnosti. Ellei sitten tule hallitus apuun. Ja Lipponen.
Greenpeace on rahakas organisaatio, kun yritykset ostavat lahjoitusrahalla työrauhaa. Norjassa valtio avustaa Bellonaa, jotta norjalaiset valaanpyytäjät saavat rauhan maailman merillä.
Suomalaiset eivät ole tottuneet siihen, että aina on kuljettava rahatukku kädessä ja lahjottava härskeimmät arvostelijat hiljaisiksi.
Demokratiassa jokaisella on oikeus osoittaa mieltään, mutta jokin raja siinäkin täytyy olla. Kenenkään turvallisuutta ei saa uhata eikä omaisuutta tuhota. Niin kauan kuin turkistarhaus ei ole kielletty elinkeino, sitä on oikeus harjoittaa. Jos metsäpalasta ei ole laillisesti suojeltu, omistaja saa tehdä sillä mitä haluaa.
Eläin- ja metsäaktivistit osoittavat hanakasti mieltään. Mutta miten tavallinen rauhallinen suomalainen osoittaa mieltään näille aktivisteille? Miten hän kykenee viestittämään Greenpeacelle ja muille ympäristöjärjestöille, että jo riittää?
Ympäristöjärjestöt ovat täynnä luonnosta vieraantuneita kaupunkilaisia. He eivät ymmärrä, että luonto korjaa jälkensä. Jopa ihmisen tekemät.