”No miten teidän kylällä ovat asiat menneet, kun kuntaliitoksen jälkeen on eletty jo yli vuosi?”
”Huonosti menee. Kaikki palvelut ovat karanneet. Pankkipalveluja ei ole enää. Työvoimatoimiston paikallispiste lakkautettiin. Kauppapalvelut ovat huonontuneet. Kylän baarikaan ei ole enää samanlainen kuin ennen. Ja silloinhan niitä oli kaksi.”
Tätä saa vieläkin aika paljon kuulla. Kun ylikiiminkiläisiltä kysytään, mitä viiden vuoden takainen kuntaliitos Ouluun on tuonut, seuraa usein vastaavanlaisten valitusten suma.
Viis siitä sivuseikasta, että yhdelläkään mainitulla huononnuksella ei ollut mitään tekemistä kuntaliitoksen kanssa. Jos valtio vetää palvelujaan pois tai kaupat kuihtuvat, ne ovat valtion viisaita päätöksiä tai markkinavoimien ajamia ratkaisuja.
Nyt eletään toista vuotta kuntaliitoksessa uudeksi Ouluksi kutsutussa laajentuneessa kaupungissa. Mikä on muuttunut?
Eipä paljon mikään. Ainakaan huonompaan suuntaan.
Tai onhan oikeastaan moni asia muuttunut. Semmoinenkin pikkuasia, että kirjastokortti käy missä tahansa uuden Oulun kirjastossa, kun ennen sait käyttää vain oman kuntasi kirjastoa. Entisten pienten kuntien kirjastojen asiakkaiden valikoimat ovat tuhatkertaistuneet.
Näin kiiminkiläiselle Oulussa tapahtunut näkyvä pikku parannus on, että Honkimaan hiihtoladut ovat saaneet uudet valot ja reittikartat.
Tietysti tärkeintä on, että kunnalliset peruspalvelut ovat kunnossa. Ja eivätköhän ne ole. Terveyskeskus muuttuu hyvinvointikeskukseksi, mikä tuskin heikentää palveluja.
Tosin ei välttämättä parannakaan. Jostakin syystä sosiaali- ja terveystoimen päällikkövirkailijat rakastavat keksiä tutuille tavallisille asioille mahtipontisia mutta mitään tarkoittamattomia uusia nimiä, jotka lupaavat paljon mutta eivät anna mitään.
Toivottavasti tämä hyvinvointikeskusajattelu ei ole sitä.
Kuuluisa kiiminkiläinen identiteetti ei ole kadonnut mihinkään. Samalla tavalla kaikki sanovat asuvansa Kiimingissä ja sen kylissä kuten ennenkin. Paikkakuntarakkaus ei ole kiinni keinotekoisista kuntarajoista.
Tässä valossa onkin vaikea ymmärtää sitä suurta ja mahtavaa kuntaliitosten pelkoa, joka useissa kunnissa vallitsee. Valtio haluaisi tehdä muun muassa Oulun seudusta esimerkillisen kaupunkikeskuksen, yhtenäisen työssäkäyntialueen.
Sitähän eivät nämä edellisen kuntaliitoksen ulkopuolelle jättäytyneet kunnat suurin surminkaan halua. Vai olisiko Lumijoella, Muhoksella ja Tyrnävällä se kaikkein ankarin vastarinta talttumassa? Jotenkin sieltä suunnalta on vaistoavinaan sellaista asennetta, että ennemmin tai myöhemmin koko Oulun seutu liittyy yhdeksi kaupungiksi.
Kempeleessä ja Limingassa ei ole havaittavissa merkkiäkään muutoksesta. Itsenäisyys on säilytettävä vaikka menisivät viimeisetkin siemenperunat.
Tosiaan, mitä Kempeleen 28 valiokunnan kaikki 298 jäsentä tekisivät, jos kunta ei olisi enää itsenäinen?
Näitten kempeleitten takia valtiovarainministeriön on ollut ryhdyttävä valmistelemaan lakia, joka mahdollistaa viimeisenä vaihtoehtona niin sanotut pakkoliitokset.
Keskusta sai tietysti siitä jälleen aiheen elämöidä. Muullahan puolue ei viime vuosina ole elämöinyt kuin pelotellut kansalaisia pakkoliitoksilla. Siihen varmasti puolueen tämänhetkinen suosio osin perustuu. Siitä huolimatta, että monella järki alkaa vähitellen voittaa järjettömän kuntarajarakkauden.
Mitään puolueella vain ei ole tarjota tilalle paitsi sitä monimutkaista himmelimallia, jossa turhat kuntarajat ja valtuutetut jäisivät olemaan turhan pantteina, kun palvelut hoidettaisiin keskitetysti.
Kuntarakennetta on purettava sekä täällä Oulun kaupunkiseudulla että muualla maassa. Jos ei mikään muu auta, pakkoliitokset on otettava käyttöön.