Laitetaanko luontoarvoja pankkiin? Nyt ei ole kyse perinteisistä suojelualueista, joiden tapauksessa voisi hyvinkin käyttää tällaista ilmaisua, vaan luontoarvopankeista.
Pellervon taloustutkimuksen, Suomen ympäristökeskuksen ja ympäristöministeriön tuoreen selvityksen mukaan luontoarvopankit voisivat olla yksi keino estää tai hidastaa luonnon monimuotoisuuden vähenemistä.
Luontoarvopankki on kompensaatiomekanismi, jossa haitan aiheuttaja ostaa vaaditun määrän osuuksia luontoarvopankista, joka on jo olemassa oleva kompensaatioalue.
Jos esimerkiksi yritys haluaa nostaa turvetta suolta, jolla on tiettyjä luontoarvoja, se voisi saada tähän luvan ostettuaan ensin suojeluun vastaavaa aluetta toisaalta.
Ajatus luontoarvoihin sijoittamisesta on tutkimisen arvoinen, vaikka varsinaiseen toteuttamiseen liittyykin paljon ongelmakohtia.
Mielenkiintoisin näkökulma on se, että luontoarvojen tuottaminen voisi olla yksityiselle maanomistajalle kilpailukykyinen vaihtoehto muulle maankäytölle.
Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelmassa on jo saatu hyviä tuloksia vapaaehtoisesta suojelusta, ja luontoarvopankki voisi olla hyvä lisä suojelun keinovalikoimaan.
Mahdollisuus tarjota metsiään ja soitaan kompensaatioon voisi innostaa maanomistajia myös ennallistamaan maitaan. Maanomistajan kannattaa säilyttää ja jopa kasvattaa omistamiensa alueiden luontoarvoja.
Toinen lupaava ulottuvuus ehdotuksessa olisi periaate samankaltaisen tai paremman kompensaatioalueen perustamisesta luontoarvoiltaan täysin vastaavan sijasta.
Elinympäristöjen korvaaminen toisilla voisi olla Suomessa toimiva ratkaisu, koska eräitä luonnon monimuotoisuudeltaan tärkeitä ympäristöjä on nykyisellään liian vähän ja toisaalta niiden perustaminen ja hoito aiheuttavat kustannuksia.
Tällaisia ovat esimerkiksi paahde- ja perinneympäristöt.
Selvityksen mukaan elinympäristöjen korvaaminen toisilla sopisi Suomeen paremmin kuin tiukka sääntö korvaamisesta vastaavalla.
Luontoarvopankkiin liittyy myös useita sudenkuoppia, joiden takia lopputulos saattaa kääntyä luonnonsuojelullisesti pakkaselle.
Suurin vaara on siinä, että kompensaatiomahdollisuuksien turvin aletaan ajaa hankkeita, joissa tuhoutuu korvaamattomia luontoarvoja.
Kaikki ei ole korvattavissa. Laajoja alueita ei esimerkiksi voi välttämättä korvata usealla pienellä.
Selvitys listaa monia muitakin menetelmän rajoitteita. Riittävän arvokkaiden kompensaatioalueiden löytyminen voi olla vaikeaa. Riittääkö kysyntää ja tarjontaa?
Voiko valtio toimia sekä myyjänä että ostajana ja vielä järjestelmän valvojanakin?
Ennallistamisen suhteen on olemassa myös riski, että tavoiteltuja luontoarvoja ei synnykään.
Ongelmaksi voi nousta myös yksityismetsien pieni metsätilakoko. Vaikka maanomistaja haluaisikin kehittää palstaansa luontoarvopankkia ajatellen, se ei liian pienenä koskaan mene kaupaksi.
Entä miten yksityinen maanomistaja motivoidaan ylläpitämään luontoarvoja, vaikka kaupanteosta ja korvauksesta ei voida antaa takeita?
Ehkä ongelmallisin elementti koko ajatuksessa on kuitenkin luonnon arvottaminen.
Kahta identtistä suota, metsää, harjua tai järveä ei ole. Miten alueita verrataan ja miten kutakin lajia, luontotyyppiä tai eliöyhteisöä painotetaan?
Kun lisäksi tiedetään, että maamme lajistossa riittää runsaasti selvitettävää peruslajintuntemuksenkin tasolla, on luontoarvojen vertailuun luvassa vaikeita puntarointeja.
Kolumni