Mitä yhteistä on Kemiralla ja Hitlerin apulaisena sotarikoksista tuomitulla saksalaisella teollisuuskonsernilla IG Farbenilla? Tämä kemianjättihän sai aikanaan kyseenalaista kuuluisuutta Hitlerin tuhatvuotiseksi tarkoitetun valtakunnan 60 vuotta sitten romahdettua. Maailma sai silloin tietää yhtymän olleen muun ohella toimittamassa myrkkykaasua miljoonia ihmisiä tuhonneille keskitysleireille ja käyttäneen tehtaillaan ja kaivoksillaan Auschwitzin kymmeniä tuhansia vankeja orjatyövoimanaan.
Kemiraa ei onneksi voi eikä pidä yhdistää järkyttäviin, jälleen lehdistössäkin syystä esille nostettuihin kauheuksiin. Yhdistävä linkki löytyy suomalaisen kemianyhtiön tuoreesta yrityskaupan kohteesta Finnish Chemicalsista.
Tämäkään linkki ei toki mustaa Kemiran mainetta, mutta kiinnostava se on monesta syystä. Juuri IG Farben oli 1930-luvulla perustamassa Finnish Chemicalsia ja sen klooritehdasta Äetsään. Kumppaneina Farbenilla oli brittiläinen kemianjätti ICI ja belgialainen Solvay, jotka yhdessä muodostivat alan markkinoita hallinneen eurooppalaisen kartellin.
Äetsän tehtaan perustaminen oli osa tavanomaista kartellipolitiikkaa. Yritysjättikolmikko tähtäsi siirrolla yhteisen markkinaotteensa säilyttämiseen hankalassa ylituotantotilanteessa, mutta toisaalta kartelliyhtiöt eivät kyenneet enää jarruttelemaan suomalaisten haluja täällä elintärkeäksi koetun tehtaan pystyttämiseen.
Kolmikon kannalta oli toisin sanoen tärkeintä estää markkinatasapainoa järkyttävän uuden kilpailijayrityksen synty. Tämä tapahtui tyydyttämällä suomalaisintressit kloorikartellin omassa kontrollissa olevan tehtaan avulla. Suomi siis sai paperiteollisuutta ja puolustustarkoituksia palvelleen kloorintuottajan, mutta saksalais-brittiläis-belgialaisessa omistuksessa olleesta tehtaasta ei tullut kartellin rikkojaa, vaan sen osa.
IG Farbenin ja suomalaisyritysten kehityskaaret ovat osuneet yhteen muutoinkin. Aikanaan tämä Euroopan suurin yksityinen teollisuusyritys havitteli Petsamon nikkeliä, minkä lisäksi Outokumpu-yhtiön Nivalan nikkelikaivos avattiin 1941 saksalaisjätin rahoilla ja tarpeisiin. Outokummun rikas kuparikaivos toimitti puolestaan 1930-luvulla lähes koko tuotantonsa IG Farbenin leiriin kuuluneelle saksalaissulatolle.
Kemiran ja IG Farbenin polut kohtasivat toisensa myös typpitehdashankkeen yhteydessä. Saksalaisjätti oli 1930-luvulla typen suurtuottajana ja Euroopan markkinoita jakaneen typpikartellin johtavana voimana vaikuttamassa suomalaisten kunnianhimoisen tehdashankkeen kariutumiseen. Asiaan päästiin palaamaan uudestaan vasta sodan jälkeen.
Silloin hanke myös toteutui, paljolti kai Urho Kekkosen valtiojohtoisen teollistamisohjelman ansiosta. Nyky-Kemiran yksi edeltäjäyhtiöistä rakensi 1950-luvulla maatalouden uudenaikaistamista palvelleen typpitehtaan Ouluun.
Tuolloin vanhaa IG Farbenia ei enää ollut. Ehkei ollut myöskään vahvaa kansainvälistä typpikartellia - varmahan salaisiksi tarkoitettujen järjestelyjen olemassaolosta ei voi olla - joka olisi kyennyt torpedoimaan suomalaisprojektin toteutuksen. Joka tapauksessa maailmansodan voittajavalloista etenkin Yhdysvallat pyrki omaa anti-trustipolitiikkaansa noudattaen johdonmukaisesti kartellien kaatamiseen, eikä siksi suhtautunut kai kovin suopeasti suomalais-skandinaavisiin sellu- ja paperikartelleihinkaan.
Hitlerin tappion jälkeen IG Farbenin kohtaloksi tuli pilkkominen, valtiollistaminen ja johtajille Nürnbergissa langetetut vankeustuomiot. Neuvostoliiton valtapiiriin jääneessä Itä-Saksassa sijainneet yhtymän osat valtiollistettiin; Länsi-Saksassa vaaralliseksi keskittymäksi tulkittu yhtymä puolestaan purettiin ja jaettiin pienemmiksi kokonaisuuksiksi, joista kehkeytyi sittemmin tunnetut yhtiöt Bayer, BASF ja Hoechst.
IG Farbenin suomalaisiakin sivuava tie suuruudesta rikokseen ja rangaistukseen ei ole vain jännittävää yritys- ja teollisuushistoriaa. Se liittyy läheisesti edelleen askarruttavaan kysymykseen Hitlerin valtaannoususta. Osasyyllisinä siihen on pidetty myös natseja rahoittaneita suuryrityksiä ja -teollisuutta.
Amerikkalaistutkija Peter Hayes on, yhtenä monista, tarkastellut tätä ilmiötä pari vuosikymmentä vanhassa teoksessaan "Industry and ideology. IG Farben in the Nazi era". Hayesin tärkeimmät tulokset ovat ajatuksia herättäviä myös nyt, kun suuryhtiöiden yhteiskunnallinen vaikutusvalta tuntuu alati lisääntyvän.
Hayesin mielestä saksalaisten suuryritysten roolia natsien tukijana on liioiteltu. Esimerkiksi IG Farben karttoi natseja ennen Hitlerin valtaantuloa, ja sen johtajatkin olivat tavanomaisessa mielessä "hyviä ihmisiä": lahjakkaita, koulutettuja, elämään vakavasti suhtautuvia miehiä, jotka olivat antaneet maailmalle monia hyödyllisiä asioita sulfalääkkeistä ääninauhoihin ja tekokuituihin.
Natsien valtaantulon jälkeen nämä "hyvät miehet" suhtautuivat tilanteeseen niin kuin hyvät liikkeenjohtajat normaalistikin: sopeutuivat ja tarttuivat uuden hallinnon avaamiin kasvu- ja etenemismahdollisuuksiin pragmaattisesti ja professionaalisesti. Moraali ja politiikka eivät kuuluneet yrityksille eikä niiden johdolle - ja julmuudessaan häikäilemättömän diktatuurin kiristyessä sellaisista välittäminen oli jo myöhäistä.
Tähän tiivistyy IG Farbenin esimerkin ajankohtaisin ja yleisinhimillisin viesti: kaikissa suurissa organisaatioissa asuva ja niiden toiminnan kannalta välttämätön omaan erikoisalaan ja asiantuntemukseen keskittyminen voi moraalista ja poliittisista arvoista irrotettuna johtaa samanlaiselle pahuuden tielle, johon se johti IG Farbenin.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.