Terveys: Ou­lu­lai­nen Olli Jun­tu­nen meni vat­sa­ki­vun takia lää­kä­riin, samalla löytyi keuh­ko­ve­ri­tulp­pa

Pääkirjoitus: Koulua ei saa uu­vut­taa uu­dis­tus­myl­lä­käl­lä

Kolumni

Miten käy poh­jois­ten py­häk­kö­jen tu­le­vai­suu­des­sa?

Kiirastorstaina Ylen pohjoisissa alueuutisissa kerrottiin, että sotien jälkeen rakennetuista haja-asutusalueiden ortodoksisista kirkkokiinteistöistä luovutaan, kun niiden kunto heikentyy.

Kiirastorstaina Ylen pohjoisissa alueuutisissa kerrottiin, että sotien jälkeen rakennetuista haja-asutusalueiden ortodoksisista kirkkokiinteistöistä luovutaan, kun niiden kunto heikentyy. Nettisivulle uutisen kuvitukseen oli jostain syystä valittu Rovaniemen vasta viisi vuotta sitten valmistunut Petsamo-saliksi nimetty seurakuntatalo ja kirkko, jonka pääsiäisajan jumalanpalveluksissa vielä tuoksui viimeisen peruskorjauksen jäljiltä tuore maali.

Kun Suomen ortodoksisen kirkkokunnan jälleenrakennus vuoden 1944 rauhansopimukseen sisältyneiden alueluovutusten jälkeen käynnistyi, ei Lapin läänissä ollut yhtään toimivaa ortodoksipyhäkköä. Autonomian ajalla Tornioon oli rakennettu venäläinen varuskuntakirkko, joka Suomen itsenäistyttyä siirtyi muuhun käyttöön.

1980-luvulla se alkuperäiseltä paikaltaan siirrettynä lunastettiin, restauroitiin ja vihittiin jälleen kirkoksi, joka nyt kuuluu Oulun seurakuntaan.


Ortodoksiyhteisöjä oli kuitenkin
aikojen myötä muodostunut joitakin pohjoiseen; itärajan tuntumaan vienankarjalaisia vanhauskoisia, länsirajan tuntumaan venäläisiä varuskuntia seuranneiden kauppiaiden ja käsityöläisten jälkeläisiä, Perämeren rannikolle 1920-luvulla tulleita Karjalan kansannousun pakolaisia sekä tietysti Tarton rauhassa Suomeen liitetyn Petsamon ortodoksiväestö.

Kun vuonna 1950 tuli voimaan laki Suomen ortodoksisesta kirkkokunnasta, olivat 14 uuden seurakunnan joukossa Oulun ja Lapin seurakunnat.

Lapin seurakunnan jäsenmäärä vaihteli jälleenrakennusaikana tilastoinnin ajankohdasta riippuen 1 200:n molemmin puolin. Enemmistö jäsenistä oli Petsamon siirtoväestöä ja näistä useimmat Inarin kuntaan asutettuja kolttasaamelaisia.

Heistä Lapin seurakunnanneuvosto totesi pöytäkirjassaan vuonna 1951, että ovat ”yleensä harrasta väkeä ja uskonto sekä esi-isäin perinteet ovat heille kalliita”. Siksi olisi ollut suotavaa, että he saisivat papin useammin luoksensa.

Pinta-alaltaan suuren mutta jäsenmäärältään suhteellisen vähäisen seurakunnan keskuspaikaksi tuli kuitenkin Rovaniemi eikä Ivalo, kuten aluksi oli tarkoitus.


Petsamon siirtoväen joukossa oli myös venäläistaustaisia, vienankarjalaisia ja syrjäänejä. Pitkäksi venyneen evakkomatkan jälkeen kolttasaamelaiset asutettiin ensisijaisesti Inarin Sevettijärvelle ja Nellimiin, muu Petsamon kantaväestö Ivaloon, Tervolan Varejoelle ja Perämeren rannikolle.

Pohjoisen pyhäköistä Sevettijärven ja Varejoen rukoushuoneet eivät kuuluneet varsinaiseen jälleenrakennusohjelmaan. Trifon Petsamolaisen muistolle pyhitetty, ”Kolttakirkoksi” kutsuttu Sevettijärven rukoushuone (sittemmin kirkoksi muutettu) valmistui jo vuonna 1951 lahjoitusten ja valtion avustusten turvin, mutta viimeistelytyöt veivät vuosia, kun hallinto-organisaatioissa ei tunnettu tai ymmärretty niitä olosuhteita, joissa pyhäkköä rakennettiin ja käytettiin.


Isä Yrjö Räme
(aiemmalta nimeltään Georgij Radolitski) palveli ensin Petsamon ja sitten Lapin pappina yhteensä 40 vuoden ajan. Hän joutui näissä asioissa valistamaan sekä kirkollisia että maallisia päättäjiä vuodenajasta ja vuodesta toiseen. Sähköt maan pohjoisimpaan ortodoksipyhäkköön saatiin vuonna 1983.

Kolttasaamelaisten kulttuurisen perinnön merkitys pohjoiselle ortodoksisuudelle on ollut ja on edelleen heidän lukumääräänsä suurempi. Siksikin on perusteltua, ettei haja-asutusalueiden kirkkokiinteistöistä luopuminen kosketa heidän pyhäkköjään.

Tervolan Varejoelle asutetut petsamolaiset olivat Sevetin ja Nellimin kolttasaamelaisia etnisesti, kielellisesti ja uskonnollisesti heterogeenisempi yhteisö. Sen sisäisen rakenteen, elinkeinojen ja ympäristösuhteen muutos sodan jälkeen oli radikaali ja loi potentiaalia kasvualustaa sosiaaliselle ja kulttuuriselle kriisiytymiselle. Kun Varejoen ortodoksit vielä liitettiin osaksi Oulun eikä Lapin seurakuntaa, he kokivat tulleensa ikävällä tavalla erotetuiksi omasta hengellisestä yhteisöstään ja sen kaitsijasta isä Yrjöstä.

Jälleenrakennusohjelmastakin syrjäytetyn asutuskylän väki rakensi oman Trifon Petsamolaiselle pyhitetyn rukoushuoneensa keräysvaroin talkootyönä. Se oli merkittävä ja merkityksellinen teko pieneltä ja vähävaraiselta siirtolaisyhteisöltä.


Viittasin edellisessä kirjoituksessani tällä palstalla (1.3.2016) ortodoksisen kirkkokunnan kulttuuriperintöstrategiaa valmistelleen työryhmän mietintöön. Siinä kiinnitetään erikseen huomiota jälleenrakennusajan historiakerrokseen.

Toivottavasti nyt uudella tavalla niukoissa ja haastavissa oloissa otetaan huomioon vielä tätäkin niukemmissa oloissa rakennetun ja todeksi eletyn perinnön kulttuurinen merkitys. Ja – jos tilanne tulisi vastaan – myös luopumiseen liittyvän surutyön syvyys.


Kirjoittaja Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.