Maailman poliittinen johto oli viime viikot koolla Kööpenhaminan Bella-keskuksessa globaalia ilmastosopimusta työstämässä. Kokouksen lopputulos oli monessakin mielessä pettymys. Globaalille eliitille kävi hiukan kuten kansanlorun hiirelle, joka kissalle takkia ompeli. Ei tullut takkia, ei.
Kokouksen tavoite oli totta kai alusta pitäen hyvin haastava. Ilmastopolitiikka iskee suoraan valtioiden talousjärjestelmän, teollisen rakenteen, energiapolitiikan, jopa ulko- ja turvallisuuspolitiikan ytimeen.
Huolimatta näin vaikeasta teemasta väitän kuitenkin, että kokouksessa olisi saavutettu suurempi yksimielisyys, mikäli prosessi olisi ollut edes jollain järjellisellä tavalla jollakulla hallussa. Nyt kaaokseen ei saanut rotia kukaan.
Monien muiden poliitikkojen ohella jopa tasavallan presidentti Tarja Halonen totesi Ylen uutisille olevansa hämmentynyt tilanteesta. "Olen ollut monessa YK-kokouksessa mukana, mutta tämä on hämmentävää. Täällä on liikaa johtajia tai sitten liian vähän johtoa", tuskaili presidentti Halonen Ylen uutisissa. Luultavimmin presidentti Halosen analyysin molemmat osat ovat totta.
Kööpenhaminan kokous piirtyi ainakin allekirjoittaneen mieleen YK:n täydellisenä epäonnistumisena, joka tulee todennäköisesti tästä eteenpäin johtamaan koko YK-järjestelmän luhistumiseen. Emme välttämättä näe raunioita ihan heti, sillä poliittisten luomusten elinkaaren viimeiset vuodet ovat yleensä hidasta painumista unholaan, "todellisen elämän" siirtymistä muualle. Kulissit pidetään kuitenkin pystyssä katkeraan loppuun asti. "Maailman ongelmat vaativat maailmanpolitiikkaa" olivat Kofi Annanin sanat hänen saattaessaan alkuun YK:n reformiprosessin, jonka tarkoituksena oli tehdä YK:sta järjestönä vastaus nykypäivän globaaleihin haasteisiin. YK:n kokous toisensa jälkeen on kuitenkin pettänyt Annanin toiveet.
Globaalin ilmastostrategian ottaminen haltuun piti olla YK:n uuden tulemisen airut. Toisin kävi. Pienen maan näkökulmasta YK:n kriisin syventyminen ei ole lainkaan hyvä asia. Maailmanpolitiikassa valtatyhjiöitä ei yleensä pääse syntymään.
Nyt valta myös ilmastoasioissa siirtyy entistä vankemmin erilaisille epävirallisille ryhmittymille, jotka jo aiemmin ovat ottaneet vallan globaaleissa talouskysymyksissä. G-kokoonpanot, on sitten kyseessä G2, G8 tai G20, ovat näyttäneet kykenevänsä uusiin ja rohkeisiin avauksiin, jopa globaaliin sääntelyyn. Siinä missä perinteisissä kansainvälisissä järjestöissä käydään jatkuvaa neuvotteluprosessia, G-kokoonpanoilla tätä Max Weberin byrokratian "häkkiä" ei ole.
YK:n loputtomien komiteoiden turruttavan politiikan näpertelyn sijaan G-ryhmät toimivat. Klubeilla ei ole pysyvää sihteeristöä eikä tarkkoja päätöksenteko- ja äänestyssääntöjä. Agendalle voidaan ottaa mikä tahansa ongelma, johon normaalit kansainväliset organisaatiot kuten YK-koneisto ovat kyvyttömiä löytämään ratkaisua.
Ulkoministeri Alexander Stubb on useaan otteeseen ilmaissut huolestuneisuutensa G-kokoonpanojen vallan kasvusta. Yhdyn tähän huoleen. Suomen näkökulmasta olennaisinta on, miten pääsemme vaikuttamaan tällaisiin epävirallisiin foorumeihin. Selvää on, että Suomi voi olla mukana ainoastaan EU:n kautta. Avainasemassa Suomen vaikutusvallan kannalta on Euroopan unionin suhde valtaansa kasvattaviin toimijoihin.
Tähänastiset kokemukset EU:n roolista eivät kuitenkaan ole kovin rohkaisevia. Kööpenhaminassakin, kun USA:n presidentti Obama saapui paikalle ja kääri hihat, hän kutsui omiin neuvotteluihinsa, poliittista julistusta kirjoittamaan, Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan. Ei voi muuta todeta kuin legendaarista formulaselostaja Matti Kyllöstä mukaillen: "Missä on EU?".
Tällä kertaa kyse ei ollut edes EU:n sisäisistä ristiriidoista. Euroopan unionilla oli yhteinen ilmastolinja, tosin varsin heiveröinen sellainen. Toisaalta Euroopan unionilla ei vielä toistaiseksi ollut kokouksessa vain yhtä neuvottelijaa, vaan kokkeja soppaa keittämässä oli aina Kyprokselta Nuorgamiin. En tosin usko, että vaikka tämä asia olisi ollut toisin, Euroopan unionin rooli olisi Kööpenhaminassa juurikaan nyt nähdystä poikennut.
Euroopan unionin ongelma on, että me olemme maapallon kukkahattutätejä. Eikä se ole poliitikkojen vika, vaan itse asiassa heidän hyveensä. Euroopassa iso osa äänestäjistä nimittäin haluaa, että EU vie eteenpäin globaalia ilmastoagendaa, jopa omasta hyvinvoinnistaan tinkimällä. VTT:n laskelmien mukaan Kööpenhaminan ilmastokokouksen päätökset, joita ei nyt saatu tehtyä, olisivat maksaneet noin 200 euroa vuodessa jokaista suomalaista kohden. Yli 70 prosenttia suomalaisista olisi ollut valmis tuon hinnan maksamaan. Tässäkin esimerkissä näkyy, että Suomi -- kuten muukin Eurooppa -- on sekä riittävän hyvinvoiva että riittävän tiedostava ollakseen idealistinen.
Oli EU:n linja sitten hyvä tai ei, sen ongelma on, ettei muu maailma ole ainakaan toistaiseksi unionin kanssa samalla aaltopituudella. Maailman johtavat maat katsovat edelleen maailmaa puhtaan itsekkäistä lähtökohdista. Ja EU:n sinisilmäistä tulevaisuuden uskoa hieman karsastetaan.
Shakespearen Hamletin kuulussa repliikissä elämäänsä väsynyt Tanskan prinssi toteaa: "Jumala, Jumala, olen uupunut, miten joutavalta tuntuu kaikki ja meno maailman on turha, turha!"
Kaikesta huolimatta Kööpenhaminan kokous ei ollut turha. Kuten eräs keskustelija nimimerkin takaa valtakunnan päälehden nettiversion keskustelupalstalla totesi: "Se (kokous) paljasti, kuinka hataralla ja löysällä pohjalla maailman poliittinen viisaus lepää."
Niinpä. Joskus epäkohtien tunnistaminen on avain niiden voittamiseen. Tappiossa on voiton siemen.
Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.