Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen idea alueellistamisesta karahti kiville. Yksityiskohtainen ehdotus parhaimmillaan 8 000 työpaikan siirtämisestä pääkaupunkiseudulta muualla maahan vuoti julkisuuteen sillä seurauksella, ettei hommasta tunnu tulevan nyt yhtään mitään. Ja jos tulee, vuosien päässä oleva lopputulos on suunnitelmia varmasti laihempi, jollei ihmettä tapahdu.
Tämäntyyppiset vuodot ovat aina tarkoitushakuisia, niin varmasti nytkin. Kaikkea emme tiedä vieläkään, mutta jotain voimme ounastella.
Keskustalaiset voivat sanoa, että he tekivät kaikkensa aluepolitiikan edistämiseksi, mutta ne demarit. Ja SDP voi todistaa pelastaneensa ruuhka-Suomessa asuvien tulevaisuuden estämällä pakkomuuton.
Vaikka Jyväskylän suurieleisessä, mutta mielenkiintoisessa konferenssissa molempien päähallituspuolueiden edustajat vakuuttivat, että yhteistyö pelaa ja yksimielisyys on suurta, vahvat epäilykset ovat heränneet. Palaamatta enää viikon kiemuroihin, voi sanoa, että järkevä ajatus tuntuu muuttuneen yhtäkkiä järjettömäksi. Ja syynä taas, kuinka ollakaan, politiikan tekijät.
Joensuun yliopiston rehtori, aluepolitiikan asiantuntija Perttu Vartiainen, harmitteleekin, että aluekehittämisen näkökulma joutuu puolustusasemiin ja siitä tulee järkevän toiminnan vastakohta, kun siirrytään yksittäisiin alueellistamispäätöksiin. Kyse on kuitenkin Suomen ja suomalaisten menestystarinasta.
Yksittäisten ihmisten ajatukset on otettava huomioon siirroista, eikä kukaan ole sitä uudessa konseptissa kiistänytkään.
Tuskinpa pääkaupunkiseudulla odotetaan innolla tulevaisuuskuvaa, jonka mukaan seudun väestö kasvaisi vuoteen 2025 mennessä yli 10 000 hengellä vuodessa ja työpaikat lisääntyisivät vain 5 000:lla vuodessa. Yhtälö ei houkuta etenkään, kun ihmiset edelleen tarvitsevat maksukykyynsä sopivan asunnon ja mieluummin myös palveluja.
Jostain syystä pääkaupunkiseudulla johtavilla paikoilla työnsä tehneet hajasijoittavat itsensä maakuntiin, viimeistään eläkkeellä. Yksi vaihtaa ruuhkabussin kajakkiin, toinen vie vaimonsa Keski-Suomen rauhaan.
Useat virkamiehet ovat nuoruudessaan joutuneet pakkomuuttamaan Helsinkiin työn perässä. Matti Vanhanen, Nurmijärven rauhaa rakastava mies, lupaa, ettei heillä ole uutta pakkomuuttoa edessä.
Jo Lipposen aikana aloitettua alueellistamista on vääräoppisesti verrattu 70-luvun hajasijoitukseen. Kokonaisten virastojen siirron sijaan nyt suunnitellaan tietynlaisten toimintojen siirtämistä, jos ja kun se on järkevää. Toisekseen etäisyyden merkitys on informaatioteknologian kehittymisen myötä kadonnut. 300 kilometriä oli 300 kilometriä vielä yli kolme vuosikymmentä sitten.
Oikeasti on myös niin, että valtion henkilöstöjärjestöt kannattavat alueellistamisen mahdollisuuksien selvittämistä. Virastojen ja laitosten henkilökunnalla on ilman muuta oltava oikeus sanoa mielipiteensä jo valmisteluvaiheessa. Tähän päivään ei kuulu valmiin päätöksen raportointi, vaan yhteistyö yhteisen edun eteen.
Alku ei siis ollut lupaava. Valtiosihteeri Risto Volasen ja ylijohtaja Pekka Kilven liika innokkuus kostautui: yksittäisten virastojen ja laitosten nimeäminen ei edes kuulunut vielä työryhmän tehtäviin. Silti miesten roskakorissa voi olla materiaalia, jota voisi vielä vilkaista kunhan tunteet tyyntyvät. Ministeriössäkin kannattaa muistaa, että alueita on kuunneltava. He ovat parhaita oman asiansa tuntijoita.