Sitten Urho Kekkosen Suomeen ei ole syntynyt toista niin ylivertaista poliitikkoa kuin Erkki Liikanen (sd.). Entinen kansanedustaja, puoluesihteeri, valtiovarainministeri ja EU-suurlähettiläs, nykyinen EU:n komissaari ja Suomen Pankin tuleva pääjohtaja on kelvollinen mihin tahansa Suomessa avoimeksi tulevaan virkaan. Miten kummassa täällä on yleensä tultu toimeen Liikasen Eurooppa-vuosina?
Kun Liikanen nyt palaa Suomeen, punamulta hankkii hänelle arvoisensa aseman. Se on helppoa. Suomessa ei sellaista tehtävää olekaan, johon Liikanen ei olisi sopiva ja pätevä. Valtiotieteen maisteri hakkaa ylivoimaisella tietämyksellään jokaisen rahapolitiikan asiantuntijan ja alan tohtorin.
Punamulta löyhkää, vaikka sen hajuvedessä pyörittelisi. SDP ja keskusta jakavat virat, kuten 70- ja 80-luvuilla. Kummisetänä häärää keskustan Olavi Ala-Nissilä, joka on sekä Sitran hallintoneuvoston että pankkivaltuuston puheenjohtaja. Ensiksi Esko Aho nimitettiin Sitran johtoon, sitten Liikanen Suomen Pankkiin. Sitten nimitetään Olli Rehn ensin pätkäkomissaariksi, sitten vakinaiseksi.
Jos ja kun presidentti nimittää Liikasen, hän joutuu selittämään raivostuneille kansalaisille, miksi poliitikko nyt kelpaa Suomen Pankkiin, kun Esko Aho ja Ilkka Kanerva eivät kelvanneet. Siksikö, että demari on pätevä joka virkaan, etenkin vanha toveri vuosikymmenten takaa? Vai siksi, etteivät presidentti ja ulkoministeri halua ulkoministeriöön kolmatta kukkoa? Voisihan eurooppalaistunut Liikanen vahingossa avata Pandoran lippaan ja ryhtyä vänkäämään Suomea Natoon.
Kukaan ei kiellä, etteikö Liikanen olisi pätevä myös Suomen Pankin pääjohtajaksi. Hänen yhteiskunnalliset suhteensa herättävät kunnioitusta ympäri Eurooppaa. Pankkivaltuustokin perusteli Liikasen valintaa johtamiskyvyllä ja poikkeuksellisen laajoilla sidosryhmäsuhteilla.
Suomen Pankissa pitkän uran tehnyt Seppo Lindblom (sd.) on kuitenkin rohjennut arvostella pankkivaltuuston valintaa. Linblom on pitänyt Ecofinin talouspoliittisen osaston pääjohtajaa Sixten Korkmania pääjohtajaehdokkaista pätevimpänä. Hänellä on juuri niitä taitoja, joita yhteisen eurovaluutan oloissa pääjohtajalta odotetaan eli rahapolitiikan strategioiden hallintaa ja keskuspankkiosaamista.
Liikasella on takanaan loistava ura Euroopassa, mutta melkoisen muhkurainen tie kotimaassa. 1970-luvun alussa hän esitti eduskunnassa rauhanlakia eli Neuvostoliiton arvostelun kriminalisoimista. Tämä ei nyt ole niin kauhea synti, olihan koko poliittinen eliitti tuolloin rähmällään itään.
Toinen pukki oli jo vakavampi. 1980-luvun puolessa välissä Suomen Pankissa kiisteltiin peruskorosta. Pankkivaltuuston jäsenenä Liikanen politisoi peruskoron kytkemällä sen tupoon. Korkoa alennettiin, minkä seurauksena inflaatio kiihtyi. Tuolloin Liikanen otti yhteen SP:n asiantuntijan Korkmanin kanssa. Ex-pääjohtaja Rolf Kullberg on pitänyt muistelmissaan Erkki Liikasta keskeisenä hahmona peruskoron politisoimisessa.
Kolmas ja vakavin töppäys on Liikasen valtiovarainministeriaika Holkerin hallituksessa. Budjetit olivat liian löysiä, kun Liikanen ei kyennyt vakuuttamaan demareita tiukan talouspolitiikan tärkeydestä. Lapsilisät eivät kolminkertaistuneet eikä verotus keventynyt. Koko kansantalous ajoi päin seiniä, suurelta osin Holkerin hallituksen virheiden takia.
Ahon porvarihallitus siivosi jäljet, ja Liikanen passitettiin Eurooppaan. Mutta eihän miehestä päästä eroon. Ei sitten millään.